”Vie ven­he sy­väl­le ja heit­tä­kää ver­kot apa­jal­le.” (Luuk. 5:4)

Kun näi­tä Luuk­kaan lu­vun 5:1-11 ja­kei­ta lu­kee ja mie­tis­ke­lee, voi en­sin aja­tel­la, et­tei näil­lä ole mi­tään te­ke­mis­tä Her­ran pal­ve­luk­sen kans­sa.

Kun asi­aa tar­kem­min miet­tii ja siir­tää ver­taus­ku­van ta­val­li­seen elä­mään, huo­maa, mi­ten pal­jon sii­nä on mer­ki­tys­tä. Niin kuin ai­na, kaik­ki riip­puu, mil­tä kan­nal­ta asi­aa kat­soo ja mi­ten avoin aja­tuk­sil­le on.

Meil­le jo­kai­sel­le on an­net­tu oma teh­tä­väm­me elä­mäs­säm­me. Olem­me teh­neet va­lin­to­ja, jot­ka ovat joh­ta­neet tä­hän as­ti elet­tyyn elä­män kul­kuun. Nii­den va­lin­to­jen kans­sa me em­me ole ol­leet yk­sin, vaik­ka sil­tä jos­kus oli­si tun­tu­nut­kin. Toki per­he ja lä­hei­sem­me ovat vai­kut­ta­neet asi­oi­hin, mut­ta niin on myös­kin Ju­ma­lan joh­da­tus. Meil­le on jo­kai­sel­le an­net­tu teh­tä­vä täs­sä elä­mäs­sä ja sitä me olem­me tääl­lä suo­rit­ta­mas­sa. Me olem­me Her­ran pal­ve­luk­ses­sa. Me an­nam­me oman pa­nok­sem­me tä­män yh­teis­kun­nan asi­oi­den muu­tok­siin ja ke­hi­tyk­seen. Mei­tä jo­kais­ta tar­vi­taan ta­val­la taik­ka toi­sel­la suo­rit­ta­maan teh­tä­vää. Mei­dän ei tar­vit­se teh­dä sitä yk­sin, vaan me teem­me sen yh­des­sä.

Niin Si­mon vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: ”Mes­ta­ri, koko yön me olem­me teh­neet työ­tä, em­me­kä ole mi­tään saa­neet; mut­ta Si­nun käs­kys­tä­si minä hei­tän ver­kot.” (Luuk. 5:5)

Yh­teis­voi­min olem­me voi­mak­kaim­pia ja tois­ta tu­kien pää­sem­me pa­rem­piin lop­pu­tu­lok­siin.

Näin­hän se me­nee, jos ai­na sen muis­tai­sim­me. To­sin usein yri­täm­me sel­vi­tä yk­sin, kun­nes joku ha­vait­see, et­tä apua tar­vi­taan. Moni on­gel­ma rat­ke­aa ja hel­pot­tuu, kun asi­an voi ja­kaa toi­sen kans­sa. Mur­heis­ta on hyvä pu­hua jon­kun kans­sa. Sa­moin työ­taak­kaa on hyvä pys­tyä ja­ka­maan. Ih­mi­nen vain tur­han usein ha­lu­aa ol­la it­se­riit­toi­nen ja sel­vi­tä yk­sin.

Her­ran pal­ve­luk­ses­sa. Moni var­maan ajat­te­lee, et­tä ei, mut­ta mie­ti­pä uu­del­leen. Kaik­ki, mitä me tääl­lä teem­me, teh­dään maa­il­maan ra­ken­ta­en. Pie­nil­lä­kin asi­oil­la on oma si­jan­sa. Ne ovat yh­tä tär­kei­tä, kuin isot asi­at. Pie­net asi­at ja teot ovat iso­jen asi­oi­den tu­ki­ra­ken­tei­ta ja ra­ken­nus­laas­tia. Yh­des­sä saam­me enem­män ai­kaan kuin yk­sin. Kuin­ka mu­ka­vas­ti ko­ti­työt­kin su­ju­vat, kun teem­me nii­tä yh­des­sä. Ku­kin sitä, mitä par­hai­ten osaa. Sa­moin työ­e­lä­mäs­sä. Eri­lai­set työ­teh­tä­vät muo­dos­ta­vat suu­ren ko­ko­nai­suu­den ja jo­kai­sel­le on sii­hen oma osuu­ten­sa.

Her­ran pal­ve­li­joi­na voim­me luot­taa sii­hen, et­tä mei­dän on hyvä elää. Apua löy­tyy, jos sii­hen luo­tam­me. Meil­lä on oma paik­kam­me, jon­ka Ju­ma­la on ha­lun­nut meil­le an­taa. Me hoi­dam­me hä­nen an­ta­maan­sa teh­tä­vää. Me teem­me sen, mitä par­hai­ten osaam­me ja mi­hin olem­me elä­mäs­säm­me suun­tau­tu­neet. Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut mei­tä va­lin­nois­sam­me täl­le tiel­le, mitä me kul­jem­me. Luot­ta­kaam­me sii­hen ja ol­kaam­me iloi­sia Her­ran pal­ve­li­joi­ta omal­la pai­kal­lam­me.

Näil­lä aja­tuk­sil­la toi­vo­tan si­nul­le hy­vää ke­sää

Soi­le Luo­ma

Ka­ri­jo­en kap­pe­li­seu­ra­kun­ta­lai­nen