Suo­ma­lai­sia on ai­na pi­det­ty vä­hä­pu­hei­si­na. Meis­tä on sa­not­tu, et­tä vai­ke­nem­me kah­del­la kie­lel­lä.

Näin oli, kun­nes tuli kän­nyk­kä­ai­ka. Aloim­me pu­hua mis­sä ja mil­loin ta­han­sa, kuin­ka in­tii­mis­tä ai­hees­ta ta­han­sa kau­pois­sa, ju­nis­sa, lin­ja-au­tois­sa ja muil­la jul­ki­sil­la pai­koil­la. It­se muis­tan vas­toin tah­to­a­ni kuun­nel­lee­ni ju­nas­sa nuo­ren nai­sen ti­li­tys­tä työ­nan­ta­jas­taan. Mi­hin ujous ja vä­hä­pu­hei­suus ka­to­si?

Nyt, kun ku­vaan ovat tul­leet vi­deo- ja ku­va­pu­he­lut, ul­ko­puo­li­set kuu­le­vat toi­sen­kin osa­puo­len pu­heet, kun pu­he­lin­ta pi­de­tään kä­des­sä ei­kä kor­val­la.

Ha­lu­a­vat­ko kaik­ki kuul­la, mitä ys­tä­vät­tä­ret, ka­ve­ruk­set tai per­heen­jä­se­net pu­hu­vat toi­sil­leen? Ha­lu­a­vat­ko kes­kus­te­lu­kump­pa­nit ker­toa kans­saih­mi­sil­leen, mitä he kul­loin­kin pu­hu­vat?

Edel­leen on kor­rek­tia kat­soa, mis­sä pu­huu ja mitä pu­huu. Vie­res­sä tai ohi kul­ke­va saat­taa ol­la hen­ki­lö, jota kes­kus­te­lu kos­ket­taa tai hen­ki­lö, jon­ka ei tar­vit­si­si tie­tää asi­as­ta, jos­ta pu­hut. Useim­mi­ten muut ei­vät edes ha­lua tie­tää, mitä pu­he­li­mes­sa pu­hut.

Päi­vi Lah­ti-Kuu­sis­to