”Vaik­ka Jee­sus oli teh­nyt mo­nia tun­nus­te­ko­ja ih­mis­ten näh­den, nämä ei­vät us­ko­neet hä­neen”, ker­too Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi. Ih­meet ta­pah­tui­vat ih­mis­ten sil­mien edes­sä, mut­ta sy­dän ei tai­pu­nut us­koon. Je­sa­ja pu­huu so­keu­des­ta ja paa­tu­nees­ta sy­dä­mes­tä – sii­tä, et­tä ih­mi­nen voi näh­dä pal­jon, mut­ta sil­ti ol­la nä­ke­mät­tä olen­nais­ta.

Paas­to­nai­ka kut­suu mei­tä py­säh­ty­mään tä­män ää­rel­le. Se on mei­dän hil­jai­nen tiem­me koh­ti ris­tiä. Em­me eh­kä odo­ta suu­ria ih­mei­tä, mut­ta sil­ti kai­paam­me merk­ke­jä Ju­ma­lan läs­nä­o­los­ta. Usein huo­maam­me, et­tem­me näe Jee­sus­ta omas­sa elä­mäs­säm­me: ar­ki on täyn­nä uu­tis­vir­taa, huo­lia ja kii­ret­tä. Pa­han val­ta ei näyt­täy­dy meil­le dra­maat­ti­si­na rii­vaa­ji­na, vaan le­vot­to­muu­te­na, it­se­kes­kei­syy­te­nä, toi­von hii­pu­mi­se­na. Sy­dän ko­vet­tuu vä­hi­tel­len.

Ih­mi­set nä­ki­vät Jee­suk­sen te­ke­vän ih­mei­tä, mut­ta sil­ti moni ei us­ko­nut. On­gel­ma ei ol­lut to­dis­tei­den puu­te, vaan pel­ko ja kiin­ty­mys omaan ase­maan. Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi ker­too, kuin­ka osa hal­li­tus­mie­his­tä us­koi, mut­ta ei us­kal­ta­nut tun­nus­taa sitä. Ih­mis­ten an­ta­ma kun­nia oli heil­le rak­kaam­pi kuin Ju­ma­lan an­ta­ma. Kuin­ka tut­tua tämä on meil­le­kin. Us­ko jää hel­pos­ti yk­si­tyi­sek­si, eh­kä jopa pii­lo­te­tuk­si. Sa­moin me em­me ai­na us­kal­la an­taa Jee­suk­sel­le ti­laa ar­jes­sam­me.

Paas­to­nai­ka on kut­su sil­mien avau­tu­mi­seen. Se ei ole suo­rit­ta­mis­ta, vaan sy­dä­men kään­ty­mis­tä. Kun hil­jen­nym­me, luo­vum­me jos­ta­kin ja an­nam­me Ju­ma­lal­le ai­kaa, alam­me näh­dä toi­sin. Jee­sus ei eh­kä tee elä­mäs­säm­me näyt­tä­viä tun­nus­te­ko­ja, mut­ta hän te­kee sy­vem­pää työ­tä: mur­taa kat­ke­ruut­ta, syn­nyt­tää an­teek­si­an­toa, he­rät­tää toi­voa. Se on pa­han val­lan to­del­lis­ta mur­tu­mis­ta.

Jee­sus on pa­han val­lan voit­ta­ja – ei vain ker­ran his­to­ri­as­sa, vaan tä­nä­kin päi­vä­nä mei­dän elä­mäs­säm­me. Hä­nen ris­tin­sä pal­jas­taa, et­tei pi­meys saa vii­meis­tä sa­naa. Paas­ton hil­jai­suu­des­sa saam­me ru­koil­la: Her­ra, avaa sil­mä­ni nä­ke­mään si­nut. Peh­men­nä sy­dä­me­ni. An­na mi­nun us­kal­taa us­koa ja tun­nus­taa.

Sil­lä usein suu­rin ih­me ei ole se, et­tä nä­em­me jo­ta­kin uut­ta, vaan se, et­tä opim­me nä­ke­mään Kris­tuk­sen sii­nä, mis­sä hän on jo läs­nä.

Tuuk­ka Kiuk­ko­nen