Kau­ha­jo­el­la pik­ku­poi­ka­na 70-lu­vun alus­sa asu­es­sa­ni muis­tan, kun ra­di­os­sa soi ”Äi­deis­tä par­hain”.

Se oli suo­sit­tu kap­pa­le, suo­men­nos eng­lan­ti­lai­ses­ta al­ku­pe­räi­ses­tä ”Mot­her of Mine”. Tätä en sil­loin al­le kou­lui­käi­se­nä tien­nyt, mut­ta suo­men­kie­li­sen ver­si­on lau­lus­ta muis­tan ja yh­dis­tän ai­na var­hais­lap­suu­tee­ni Kau­ha­jo­el­le. Pi­dän sii­tä edel­leen.

Vuon­na 2005 il­mes­tyi Klaus Hä­rön oh­jaa­ma, Os­car-eh­dok­kaak­si­kin kel­van­nut ja maa­il­mal­la suo­si­o­ta saa­nut elo­ku­va, ”Äi­deis­tä Par­hain”. On­nis­tuin sen sil­loin tääl­lä Ka­na­das­sa löy­tä­mään ja kat­se­le­maan ne­tin kaut­ta, vaik­ka il­man teks­ti­tys­tä, sil­lä iso osa elo­ku­vaa oli ruot­sik­si pu­hut­tu. Suo­ra­tois­to­pal­ve­lu­ja ei sil­loin pa­ri­sen­kym­men­tä­vuot­ta sit­ten vie­lä ol­lut.

Erit­täin va­ja­vai­sel­la, ole­mat­to­mal­la, ruot­sin tai­dol­la­ni kat­soin elo­ku­van tau­ot­ta alus­ta lop­puun. In­hi­mil­li­nen ja sy­dän­tä­re­pi­vä tee­ma ei vält­tä­mät­tä tar­vin­nut teks­ti­tys­tä, sil­lä suo­ma­lai­sen lap­sen läh­te­mi­nen so­dan­ja­lois­ta tur­vaan Ruot­siin pie­nen kap­säk­kin­sä ja na­rul­la kau­laan kiin­ni­tet­tyn pa­pe­ri­sen ni­mi­la­pun kans­sa osa­na jouk­koa oli täyn­nä tun­net­ta.

Pie­nen po­jan si­jais­van­hem­pien luo­na koh­dat­tu­jen ko­ke­mus­ten kaa­ri oli myös tun­tei­den vuo­ris­to­ra­taa, jos­sa er­ka­ne­mi­nen ja pa­luu ta­kai­sin Suo­meen ja sin­ne uu­del­leen so­peu­tu­mi­nen ei ol­lut­kaan help­poa. Sa­mais­tuin tee­moi­hin omal­ta osal­ta­ni sii­nä mie­les­sä, et­tä olin myös it­se pie­ne­nä läh­te­nyt ko­toa, toki per­heen kans­sa, koh­ti tun­te­ma­ton­ta, vet­ten taa, uu­teen kie­leen ja kult­tuu­riin, ja kun vuo­sien jäl­keen it­se­kin olen pa­lan­nut ta­kai­sin, ei kaik­ki ole en­nal­laan, sil­lä sekä koko Suo­mi ja minä it­se olem­me muut­tu­neet elä­män ja ajan myö­tä. Kir­jai­li­ja Tho­mas Wol­fea lai­na­ten on tot­ta, et­tä ”You can’t go home again” eli va­paas­ti suo­men­net­tu­na et voi pa­la­ta ta­kai­sin ai­kaan ja paik­kaan, sil­lä kaik­ki on muut­tu­nut.

Mei­tä yh­dis­tää ih­mi­syys. Olem­me kaik­ki syn­ty­neet äi­dil­le, meil­lä kai­kil­la on oma ta­ri­nam­me. Ker­ran vuo­des­sa, tou­ko­kuus­sa, nos­tam­me yh­den hen­ki­lön huo­mi­oon yli mui­den. Tou­ko­kuun toi­se­na sun­nun­tai­na vie­te­tään Ka­na­das­sa ja Suo­mes­sa Äi­tien­päi­vää. Toi­von, et­tä se on hyvä päi­vä kai­kil­le Äi­deil­le ja et­tä hy­vät muis­tot ovat pääl­lim­mäi­siä niil­le, joi­den Äi­ti on jo nuk­ku­nut pois.

Yk­si­löl­li­nen äi­ti-suh­de

Mei­dän kaik­kien äi­ti-suh­de on yk­si­löl­li­nen ja ai­nut­laa­tui­nen. Äi­din rak­kaus lap­sil­leen on luo­ma­kun­tam­me vah­vim­pia si­tei­tä. Kuka ha­lu­aa jou­tua äi­ti­kar­hun ja sen poi­kas­ten vä­liin? Äi­tim­me ovat uh­rau­tu­neet las­ten­sa puo­les­ta ja ol­leet heil­le tur­va­na ja tu­ke­na lop­puun saak­ka.

Siir­to­lai­se­na Ete­lä-Poh­jan­maal­ta ja Kau­ha­jo­el­la syn­ty­nee­nä on pak­ko mai­ni­ta yli­här­mä­läi­sen Pa­nu­lan per­heen Äi­din, Mar­tan, ja hä­nen vii­den poi­kan­sa koh­ta­lon Ti­ta­nic-lai­van upo­tes­sa. On­ko täl­lä per­heel­lä yh­teyt­tä Kau­ha­jo­en Pa­nu­loi­hin? Joi­den­kin tie­to­jen mu­kaan Äi­ti ei ha­lun­nut men­nä pe­las­tus­ve­nee­seen il­man kaik­kia poi­ki­aan. Tra­ge­dia tu­ho­si Juho-isän per­heen ko­ko­nai­suu­des­saan, joka epä­toi­voi­ses­ti odot­ti hei­tä Ame­ri­kas­sa.

Ka­na­daan 1980-lu­vul­la

Mi­nun äi­ti­ni, Kai­ja, syn­tyi Kar­vi­as­sa 1943, so­dan jal­koi­hin, Han­nu­lan per­hee­seen. Vas­ta­syn­ty­nyt kää­rit­tiin pa­pe­riin, ku­ten mo­net muut sii­hen ai­kaan, kun isän­maan voi­ma­va­rat ja pon­nis­tuk­set oli­vat kiin­ni Jat­ko­so­das­sa. Äi­dis­tä­ni vart­tui nuo­ri yrit­tä­jä ja per­hee­näi­ti. Isä­ni kans­sa he muut­ti­vat Kau­ha­jo­el­le 60-lu­vun puo­li­vä­lis­sä, jos­sa myös minä ja kes­kim­mäi­nen vel­je­ni Rami tu­lim­me tä­hän maa­il­maan.

Kau­ha­jo­en To­pee­kan var­res­sa, Toi­vo Mäki-Pa­nu­lan omis­ta­man, alun­pe­rin Ol­lonq­vis­tin ra­ken­nut­ta­man van­han kaup­pa­kar­ta­non lii­ke­huo­neis­ton ta­ka­na oli nuo­ren per­heen, ja mi­nun, en­sim­mäi­nen koti. Kau­ha­jo­en Ta­va­ra-Ait­ta pal­ve­li kau­ha­jo­ki­sia ja muu­ta maa­kun­taa per­hee­ni omis­tuk­ses­sa use­am­man vuo­den, kun­nes 70-lu­vun alus­sa per­heem­me muut­ti Sei­nä­jo­el­le ja jos­ta sit­ten 1980 edel­leen Ka­na­daan.

Äi­ti­ni läm­pö ja tuki on ol­lut ai­na läs­nä. Yk­sin­huol­ta­ja­na 80-lu­vun puo­li­vä­lis­tä eteen­päin hän kas­vat­ti kol­me poi­kaa, mi­nut ja kak­si nuo­rem­paa vel­je­ä­ni. Ka­na­das­sa yrit­tä­jyys muut­tui ra­vin­to­la-alal­le. Äi­ti­ni työ­u­ran vii­mei­set pa­ri­sen­kym­men­tä vuot­ta oli­vat ras­kas­ta työ­tä, le­gen­daa­ri­sen Hoi­to-ra­vin­to­lan pää­kok­ki­na Thun­der Ba­ys­sa ja on nyt jo mo­net vuo­det naut­ti­nut an­sai­tus­ti elä­ke­päi­viä.

Kau­nis kii­tos si­nul­le, olet mi­nul­le Äi­deis­tä par­hain.

Pasi Pin­ta