”Hal­le­lu­ja, hal­le­lu­ja Ylös­nous­sut­ta kiit­tä­kää. Hal­le­lu­ja, hal­le­lu­ja hä­nen py­hää ni­me­ään”. Tämä ylis­tys­lau­lu kuu­luu juu­ri nyt pää­si­äi­sen rie­mu­sa­no­maan.

Muis­tan lap­suu­des­ta­ni, kuin­ka su­rul­li­se­na koin pit­kän­per­jan­tain sa­no­man. Mik­si Jee­suk­sen piti kär­siä niin hir­veä kuo­le­ma? Kun sit­ten ”ti­pun­kel­tai­nen” pää­si­äi­saa­mu koit­ti, kaik­ki oli toi­sin. Jee­sus nou­si ylös ja elää. Myö­hem­min sana opet­ti, et­tä il­man ve­ren vuo­da­tus­ta ei ole syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. (Hebr.9:22) Sik­si Jee­suk­sen täy­tyi käy­dä uh­ri­kuo­le­maan.

Aja­tus ylös­nou­se­muk­ses­ta tu­lee esil­le jo pro­feet­ta­kir­jal­li­suu­des­sa mm. Dan.12:2 ”Ja mo­net maan to­mus­sa ma­kaa­vis­ta he­rää­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen elä­mään, toi­set hä­pe­ään ja ian­kaik­ki­seen kau­his­tuk­seen.” Tämä liit­tyy myös lo­pun ai­kaan. Jee­suk­sen hau­dal­le tu­li­vat en­sin nai­set: Ma­ria Mag­da­le­na, Jo­han­na ja Ma­ria Jaa­ko­bin äi­ti. Siel­lä il­mes­ty­nyt en­ke­li ky­syi: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­leit­ten jou­kos­ta, ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut ylös”. Nais­ten vies­tiä ei kui­ten­kaan us­kot­tu, hei­dän pu­heen­sa näyt­ti­vät tur­hil­ta. Hau­dal­le läh­ti­vät myös Pie­ta­ri ja Jo­han­nes, jot­ka to­te­si­vat hau­dan ole­van tyh­jän. He ei­vät kui­ten­kaan vii­py­neet kau­an, kos­ka pel­kä­si­vät val­ti­o­val­lan syy­tös­tä si­ne­tin mur­ta­mi­ses­ta. Eräs se­li­tys ylös­nou­se­mi­sel­le oli tuo­na ai­ka­na, et­tä ope­tus­lap­set ryös­ti­vät Jee­suk­sen ruu­miin.

Mik­si Jee­sus il­mes­tyi Mag­da­lan syn­ti­sel­le Ma­ri­al­le? Ikä­vän ja kyy­nel­ten kes­kel­lä hän kuu­li Jee­suk­sen sa­nan ”Ma­ria”, sil­loin hän tun­nis­ti Jee­suk­sen ja sa­noi ”Rab­buu­ni” se on opet­ta­ja. - Mitä enem­män Jee­sus Kris­tus saa an­taa an­teek­si, sitä enem­män me ra­kas­tam­me ja olem­me val­miit uh­raa­maan. Kun Jee­sus il­mes­tyi ope­tus­lap­sil­le myö­hem­min, Tuo­mas ei ol­lut pai­kal­la. Mui­den to­dis­tus ei saa­nut hän­tä us­ko­maan: ”El­len näe nau­lo­jen jäl­kiä ja pis­tä kät­tä­ni hä­nen kyl­keen­sä, en us­ko”. Jee­sus il­mes­tyi noin vii­kon pääs­tä jäl­leen ja Tuo­mas oli mu­ka­na. Nyt Jee­sus ha­lu­si koh­da­ta hä­net ja pyy­si kos­ket­ta­maan hä­nen kä­si­ään ja jal­ko­jaan ja sa­noi: ”Älä ole epä­us­koi­nen, vaan us­ko­vai­nen”. Tuo­maan tun­nus­tus oli val­ta­va: ”Mi­nun Her­ra­ni ja mi­nun Ju­ma­la­ni”. Jo­tain mur­tui ja kir­kas­tui hä­nen sy­dä­mes­sään. Epä­us­ko mu­re­ni ja us­ko vah­vis­tui.

Kuo­le­man jäl­keen on elä­mä ian­kaik­ki­suu­des­sa. Sii­hen elä­mään Jee­sus kut­suu tä­män elä­män ai­ka­na. Tuo Tuo­maan tun­nus­tus tu­lee esil­le mo­nis­sa hen­gel­li­sis­sä lau­luis­sam­me, ku­ten lau­lu­ryh­män, Ve­te­lin ty­töt, lau­lun sa­nois­sa: ”Sä va­paaks’ os­tit Gol­ga­tal­la, oi Jee­sus kuo­le­mal­las mun. Niin sul­la py­häll’ os­ta­jal­la on täy­si val­tuus’ mi­nu­hun. Siis täy­sin val­tuuk­sin, oi Her­ra, mua hal­li­ta nyt saat ja voit. Oi kii­tos ar­most’ au­tu­aas­ta, niin kal­liiks’ kun mun ar­vi­oit”.

Siu­nat­tua Pää­si­äi­sen ai­kaa Ylös­nous­seen Her­ran seu­ras­sa!

Tuu­la Sa­lo­nen