”Her­ra, si­nua ylis­tä­kööt kaik­ki luo­tu­si, us­kol­li­set pal­ve­li­ja­si kiit­tä­kööt si­nua! Ju­lis­ta­koot he val­ta­kun­ta­si kun­ni­aa, ker­to­koot mah­ta­vis­ta te­ois­ta­si.” (Ps. 145:10–11)

Aa­mu avau­tuu hil­jaa.

Valo kul­kee pit­kin ik­ku­na­lau­taa,

he­rät­tää ko­din,

kos­ket­taa kas­vo­ja.

Jos­sain kau­ka­na lin­tu aloit­taa lau­lun­sa,

kuin pie­ni ru­kous päi­vän alus­sa.

Psal­mis­sa sa­no­taan, et­tä kaik­ki luo­dut ylis­tä­vät Her­raa.

Eh­kä se ta­pah­tuu juu­ri näin –

maa­il­man he­rää­mi­ses­sä,

tuu­len kos­ke­tuk­ses­sa,

ih­mi­sen huo­kauk­ses­sa,

kii­tol­li­suu­des­sa, joka syn­tyy il­man sa­no­ja.

Kun py­säh­dym­me, nä­em­me,

et­tä Ju­ma­lan hy­vyys on ku­dot­tu maa­il­man ku­dok­seen.

Jo­kai­nen au­rin­gon­nou­su ker­too uu­des­ta ar­mos­ta,

jo­kai­nen an­teek­si­an­to,

jo­kai­nen hyvä sana,

jo­kai­nen pie­ni toi­von vä­läh­dys

on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hei­jas­tus kes­kel­läm­me.

Jee­suk­ses­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tuli lä­hel­le.

Hän osoit­ti, mil­lai­nen on Ju­ma­lan sy­dän –

lem­peä, to­tuu­del­li­nen ja täyn­nä rak­kaut­ta.

Kun hä­nen ar­mon­sa saa kos­ket­taa mei­tä,

se muut­taa myös mei­dät:

meis­tä tu­lee to­dis­ta­jia,

elä­vää kii­tos­ta Ju­ma­lan te­ois­ta.

Sik­si psal­min sa­nat kut­su­vat mei­tä­kin –

ei vain ylis­tyk­sen kuu­li­joik­si,

vaan sen lau­la­jik­si.

Et­tä elä­mäm­me oli­si ru­kous ja kii­tos­lau­lu,

pie­ni, ar­ka sä­vel,

joka kui­ten­kin nou­see koh­ti Ju­ma­laa.

Ru­kous

Kaik­ki­val­ti­as, ikui­nen Ju­ma­la,

rak­kau­den ja elä­män läh­de.

Sinä näet mei­dät ja tun­net mei­dät.

Kii­tos, et­tä olet lä­hel­lä

sil­loin­kin, kun sa­nat puut­tu­vat

ja kii­tos jää hil­jai­sek­si.

An­na meil­le sy­dän, joka huo­maa hy­vyy­te­si

ja sil­mät, jot­ka nä­ke­vät va­lon var­jon kes­kel­lä.

An­na rau­ha, joka kan­taa,

ja ar­mo, joka avaa uu­den alun.

Kii­tos, et­tä an­nat elä­mäm­me ol­la kii­tos­lau­lu si­nul­le,

sa­noil­la tai il­man sa­no­ja.

Aa­men.

Tuo­mas Ala-Opas