Pal­mu­sun­nun­tai he­rät­tää ky­sy­myk­siä. Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä sama kan­sa, joka en­sin ter­veh­tii Jee­sus­ta pal­mu­nok­sin, huu­taa muu­ta­man päi­vän pääs­tä hä­nen tuo­mi­o­taan? Mik­si ihai­lu vaih­tuu tor­ju­mi­sek­si?

Jee­sus yl­lät­tää. Hän ei saa­vu Je­ru­sa­le­miin so­ta­vau­nus­sa vaan aa­sil­la. Kan­sa odot­taa voi­ma­kas­ta va­paut­ta­jaa, mut­ta Jee­sus tu­lee lem­pe­ä­nä.

Sama ky­sy­mys kos­kee mei­tä­kin. Mil­lai­sen Jee­suk­sen ha­lu­am­me? Ha­lu­am­me­ko hä­net roh­kai­si­jak­si sil­loin, kun se so­pii meil­le? Vai an­nam­me­ko hä­nen ol­la Her­ram­me sil­loin­kin, kun hä­nen tien­sä ei ole mei­dän tiem­me?

Ihai­lu on help­poa. Ih­me­tys py­säyt­tää. Ihai­lu voi jää­dä ul­ko­koh­tai­sek­si, mut­ta ih­met­te­ly me­nee sy­väl­le. Se avaa sy­dä­men ja an­taa Ju­ma­lan rak­kau­den yl­lät­tää. Ih­met­te­ly nä­kee ris­til­lä enem­män kuin kär­si­myk­sen – se nä­kee Ju­ma­lan, joka an­taa kaik­ken­sa mei­dän vuok­sem­me.

Kris­ti­nus­ko on täyn­nä ih­met­te­lyn ai­hei­ta. Ju­ma­la syn­tyy sei­meen. Kaik­ki­val­ti­as it­kee ih­mi­sen kyy­ne­liä. Maa­il­man Her­ra suos­tuu ris­tiin­nau­lit­ta­vak­si. Ris­tin ää­rel­lä kaik­ki muut­tuu. Va­paus löy­tyy luo­pu­mi­ses­ta, voi­ma heik­kou­des­ta, elä­mä kuo­le­mas­ta.

Pal­mu­sun­nun­tai­na voi­ton pal­mut ja ris­tin­puu liit­ty­vät yh­teen. Se on kris­ti­tyn tie: ei pelk­kää lois­toa, ei pelk­kää kär­si­mys­tä, vaan Ju­ma­lan voit­to kes­kel­lä elä­män haa­vo­ja.

Sik­si tu­le­val­la hil­jai­sel­la vii­kol­la kan­nat­taa py­säh­tyä. Kat­soa ris­tiä ja an­taa sen pu­hua. Sil­lä siel­tä kuu­luu sa­no­ma, joka muut­taa kai­ken: Sinä olet ra­kas­tet­tu.

Siu­nat­tua pää­si­äi­sen ai­kaa!

Tuo­mas Ala-Opas