Tu­le­van sun­nun­tain kir­kol­li­nen ai­he on Ju­ma­lan kan­san koti-ikä­vä. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Joh. 16:16-23 Jee­sus on vii­mei­siä ker­to­ja yh­des­sä ope­tus­las­ten­sa kans­sa.

Pu­hu­es­saan hän sa­noo me­ne­vän­sä vä­hän ajan pääs­tä pois, mut­ta lu­paa hei­dän vie­lä kui­ten­kin uu­del­leen ta­paa­van.

Ope­tus­lap­set ovat tie­ten­kin häm­men­ty­nei­tä, ja osa Jee­suk­sen sa­nois­ta me­nee ko­ko­naan yli hei­dän ym­mär­ryk­sen­sä. He ei­vät tuos­sa vai­hees­sa vie­lä tie­dä, mitä Jee­suk­sel­le tu­li­si ta­pah­tu­maan. He aa­vis­ta­vat Jee­suk­sen sa­nois­ta, et­tä jo­ta­kin mer­kit­tä­vää on te­keil­lä ja mah­dol­lis­ta on, et­tä hei­dän pit­kä yh­tei­nen mat­kan­sa on päät­ty­mäs­sä. Mik­si muu­ten Jee­sus sa­noi­si ai­kaa ole­van vain vä­hän.

Jee­sus huo­maa hei­dän häm­men­nyk­sen­sä ja loh­dut­taa hei­tä sa­no­mal­la ”Te tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi vie­dä teil­tä pois.” Jee­sus kan­toi huol­ta ope­tus­lap­sis­taan lop­puun as­ti. Hän tie­si, et­tä tu­le­vat päi­vät ko­et­te­le­vat ope­tus­las­ten us­koa ja us­kol­li­suut­ta ja tuot­ta­vat heil­le suur­ta tus­kaa ja su­rua. Jee­suk­sel­la oli heil­le kui­ten­kin va­rat­tu­na myös loh­du­tuk­sen sa­nat ja tu­le­vai­suu­den toi­vo.

Juu­ri viet­tä­mäm­me pää­si­äi­sen ai­ka­na saim­me käy­dä läpi Jee­suk­sen koko kär­si­mys­his­to­ri­an. Saim­me kii­ras­tors­tai­na ol­la mu­ka­na eh­tool­li­sel­la, Jee­suk­sen vii­mei­sel­lä ate­ri­al­la. Pit­kä­per­jan­tain syn­kät ja mur­heel­li­set ris­tiin­nau­lit­se­mis­ta ku­vaa­vat Raa­ma­tun teks­tit kos­ket­ti­vat jo­kais­ta. Pää­si­äi­se­nä voim­me lo­puk­si iloi­ta Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta. Tie­däm­me, et­tä Jee­sus on men­nyt edel­läm­me val­mis­ta­maan meil­le si­jaa tai­vaan ko­dis­sa. Siel­lä on paik­ka meil­le jo­kai­sel­le.

Meil­le on suo­tu ra­jal­li­nen mää­rä elä­män päi­viä. Ai­kam­me on Ju­ma­lan lah­jaa ja mei­dän on syy­tä iloi­ta ja ar­vos­taa omaa elä­määm­me. Va­li­tet­ta­vas­ti ai­na em­me edes huo­maa, mi­ten ar­vok­kaan lah­jan olem­me saa­neet. Sik­si on hyvä muis­tut­taa it­se­ään kiit­tä­mään jo­kai­ses­ta päi­väs­tä. Juu­ri tä­nään, kun tätä kir­joi­tan olem­me saa­neet tie­don, et­tä yk­si suu­res­ta serk­ku­sar­jas­tam­me on tä­nään saa­nut kut­sun Tai­vaan Isän ko­tiin. Vaik­ka tie­sim­me vai­ke­an sai­rau­den ete­ne­vän, tie­to py­säyt­ti. Täl­lai­sia su­ru­vies­te­jä on omas­sa lä­hi­pii­ris­sä­ni pit­kin ke­vät­tä tul­lut use­aan ko­tiin. Mit­kä ovat ne loh­du­tuk­sen sa­nat, joi­ta voin täs­sä ti­lan­tees­sa su­re­vil­le omai­sil­le sa­noa? Ha­laan tai otan kä­des­tä ja sa­non vain ”Otan osaa”. Vai osaan­ko loh­dut­taa Jee­suk­sen sa­noin: ”Te tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi vie­dä teil­tä pois”. Näis­sä Jee­suk­sen sa­nois­sa on kut­su ja tu­le­vai­suu­den toi­vo meil­le jo­kai­sel­le.

Tai­ja Ha­ko­la

Kau­ha­jo­en seu­ra­kun­nan kirk­ko­val­tuus­ton ja kirk­ko­neu­vos­ton jä­sen