Kun vuo­si vaih­tuu, aja­tuk­set kul­ke­vat men­nee­seen ja kään­ty­vät myös koh­ti sitä, mikä on edes­sä.

Yh­del­le ku­lu­nut vuo­si on voi­nut tun­tua ras­kaal­ta, toi­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ja hy­väl­tä. Useim­mil­le se lie­nee ol­lut se­koi­tus mo­nen­lai­sia tun­to­ja.

Raa­ma­tus­sa Saar­naa­jan kir­jas­sa to­de­taan, et­tä kai­kel­la on ai­kan­sa: ”Ai­ka it­keä ja ai­ka nau­raa, ai­ka va­lit­taa ja ai­ka tans­sia, ai­ka hei­tel­lä ki­viä ja ai­ka ne ke­rä­tä, ai­ka sy­leil­lä ja ai­ka ol­la eros­sa, ai­ka et­siä ja ai­ka ka­dot­taa… ai­ka ol­la vai­ti ja ai­ka pu­hua, ai­ka ra­kas­taa ja ai­ka vi­ha­ta, ai­ka on so­dal­la ja ai­kan­sa rau­hal­la…” (Saar­naa­ja 3).

Osa näis­tä ajois­ta tu­lee elä­määm­me täy­sin pyy­tä­mät­tä. Ku­kaan ei va­raa ka­len­te­riin ai­kaa sai­rau­del­le, me­ne­tyk­sel­le tai yk­si­näi­syy­del­le. Ne aset­tu­vat osak­si elä­määm­me ha­lu­sim­me­pa tai em­me. Näis­sä koh­dis­sa nou­see esiin se, mi­hin lo­pul­ta tur­vaam­me. Ju­ma­la kan­taa myös sen, mikä tuli elä­määm­me pyy­tä­mät­tä, ja py­syy lä­hel­lä sil­loin­kin, kun em­me it­se jak­sa.

Elä­mäs­sä on myös pal­jon sel­lais­ta, mi­hin voim­me vai­kut­taa ja jois­sa muu­tos voi­si teh­dä hy­vää. Jol­la­kin se voi liit­tyä työ­hön tai opis­ke­luun, toi­sel­la per­heen ti­lan­tee­seen, kol­man­nel­la omaan si­säi­seen maa­il­maan, pel­koi­hin, toi­vei­siin tai sii­hen, mitä on vai­kea sa­noit­taa edes it­sel­le. Ju­ma­la tun­tee ne kaik­ki ja nä­kee koko elä­mäm­me. Hä­nen luok­seen saa tul­la sel­lai­se­na kuin on, kes­ke­ne­räi­se­nä, et­si­vä­nä ja vä­sy­nee­nä­kin.

Vuo­den­vaih­tee­seen lii­tet­ty raa­ma­tun­koh­ta muis­tut­taa: “Her­ran ar­moa on se, et­tä vie­lä eläm­me” (Va­lit. 3:22). Jo­kai­nen uu­si aa­mu ja jo­kai­nen uu­si vuo­si on lah­ja. Em­me tie­dä, mitä tu­le­va vuo­si tuo tul­les­saan, mut­ta sen tie­däm­me, et­tä em­me kul­je yk­sin. Ju­ma­la on ol­lut kans­sam­me men­nee­nä vuon­na, ja hän kul­kee kans­sam­me myös tu­le­va­na. Hän ei kat­so elä­määm­me si­vus­ta, vaan kul­kee rin­nal­lam­me kai­kis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa. Sik­si ru­koi­lem­me siu­naus­ta tu­le­vaan vuo­teen ja luo­tam­me sii­hen, et­tä hän, joka on näh­nyt jo­kai­sen päi­väm­me tä­hän­kin as­ti, nä­kee myös sen, mitä em­me vie­lä it­se näe.

Tai­vaan Isän siu­naus­ta uu­teen vuo­teen

Jou­ni Nie­mi, vs. kirk­ko­her­ra