Työs­sä­ni ta­paan mel­ko usein su­re­via ih­mi­siä. It­sel­le­ni on kun­ni­a­teh­tä­vä kul­kea pie­ni het­ki lä­heis­tään ikä­vöi­vän rin­nal­la. Kuo­le­ma kos­ket­taa lo­pul­li­suu­del­laan ja olem­me sen edes­sä usein avut­to­mia ja pe­lois­sam­me.

Näin vii­si­kymp­pi­se­nä ajat­te­len, et­tä elä­mää on vie­lä ihan mu­ka­vas­ti edes­sä­päin. To­del­li­suus on kui­ten­kin se, et­tä oman elä­mä­ni lan­gat ovat vain löy­häs­ti omis­sa kä­sis­sä­ni. Mi­ten elää tä­män to­si­a­si­an kans­sa?

Kir­jai­li­ja Ee­va Kil­pi kir­joit­taa osu­vas­ti: ”Elä­män tar­koi­tus on pääs­tä ko­tiin”. Tämä maan­pääl­li­nen elä­mä ei ole kaik­ki. Mei­dän jo­kai­sen si­sim­pään on ase­tet­tu kai­paus ko­tiin pää­se­mi­ses­tä.

Pää­si­äi­sen suu­rin sa­no­ma on, et­tä Jee­sus kuo­li puo­les­tam­me, et­tä meil­lä oli­si ikui­nen elä­mä ja pää­si­sim­me tai­vaan ko­tiin. Jee­suk­seen us­ko­en olem­me jo nyt pe­ril­lä. Ikui­nen elä­mä al­kaa jo täl­lä puo­lel­la.

Olem­me jo­kai­nen siis ko­ti­mat­kal­la. Kun joku lä­hei­sis­täm­me siir­tyy täs­tä ajas­ta pois, saam­me loh­du­tuk­sen ja ilon sii­tä, et­tä nä­em­me vie­lä - pe­ril­lä ko­to­na.

Mä tai­mi olen sun tar­has­sas ja var­ten tai­vas­ta luo­tu, sun ar­mol­li­se­hen huo­ma­has jo syn­ty­mäs­tä­ni suo­tu. 490:4

Ter­hi Pa­lo­mä­ki