”Kyl­lä­pä tämä elä­mä on men­nyt no­pe­as­ti”, sa­noi eräs yli 90 vuot­ta täyt­tä­nyt nai­nen. Hän kat­se­li elä­mään­sä taak­se­päin.

Lap­sen nä­kö­kul­mas­ta yli 90-vuo­ti­as on elä­nyt tosi pit­kään. Lap­sen voi ol­la vai­kea edes hah­mot­taa noin pit­kää elä­mää. Lap­si muis­taa muu­ta­man vuo­den taak­se­päin ja elä­mä on edes­sä­päin.

Elä­män pi­tuut­ta em­me tie­dä etu­kä­teen. Toi­sil­le an­ne­taan pi­dem­pi elä­mä ja toi­sil­le ly­hy­em­pi. En­si sun­nun­tain psal­mis­sa 90 ru­koil­laan Ju­ma­lal­ta näin: ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men.”

Mi­ten osai­sin elää jo­kai­sen päi­vän oi­kein? Mi­ten osai­sin pun­ni­ta het­kien mer­ki­tyk­sen niin ajan kuin ikui­suu­den nä­kö­kul­mas­ta? Mil­tä elä­mä­ni, va­lin­ta­ni ja pu­hee­ni näyt­tä­vät ajan ra­jan toi­sel­ta puo­lel­ta kat­sot­tu­na? Mikä on lop­pu­jen lo­puk­si tär­kein­tä elä­mäs­sä? Ar­jes­sa asi­oi­den ja ih­mis­suh­tei­den vä­li­nen tär­keys­jär­jes­tys ei ole ai­na sel­vä. Ohit­ta­vat­ko asi­at lii­an usein ih­mi­sen?

Ju­ma­la on ajan ja pai­kan ul­ko­puo­lel­la. Hän ei ole si­dot­tu yh­teen het­keen, ku­ten me ih­mi­set täs­sä ajas­sa. Ju­ma­la on ajas­ta riip­pu­ma­ton. Hä­nen sa­nan­sa voi pu­hu­tel­la mei­tä tä­nään­kin ai­van ku­ten se on pu­hu­tel­lut ih­mi­siä vuo­si­sa­to­ja ja –tu­han­sia sit­ten.

Raa­ma­tus­sa Ju­ma­la il­moit­taa meil­le hy­vän tah­ton­sa. Hän kut­suu mei­tä lä­hel­leen sil­loin­kin, kun olem­me hä­nen tah­ton­sa rik­ko­neet. Hän ha­lu­aa ar­mah­taa kaik­kia ka­tu­via syn­ti­siä. Kirk­ko­vuo­den vii­mei­set sun­nun­tait kut­su­vat mei­tä kään­ty­mään Ju­ma­lan luok­se.

Vii­sas sy­dän ra­kas­taa Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään. Täl­lai­sen sy­dä­men Ju­ma­la ha­lu­aa an­taa meil­le.

Anit­ta Vuo­re­la