”Mitä sy­dän on täyn­nä, sitä suu pu­huu.” Jee­suk­sen sa­nat Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa ovat mel­ko suo­ra­su­kai­set.

Niis­sä on kui­ten­kin myös jo­tain hy­vin tut­tua, sel­lais­ta, jon­ka jo­kai­nen tun­nis­taa omas­ta ar­jes­taan. Jos joku ih­mi­nen on mie­les­sä pal­jon, hä­nen ni­men­sä tu­lee hel­pos­ti esiin pu­hees­sa. Jos jo­kin asia in­nos­taa, sii­tä te­kee mie­li ker­toa muil­le. Ja jos jo­kin har­mit­taa tai pai­naa miel­tä, se­kin usein löy­tää tien­sä sa­noik­si. Jee­sus pu­huu sii­tä, et­tä puhe ker­too jo­ta­kin meis­tä. Sa­nat ei­vät syn­ny tyh­jäs­tä, vaan ne kum­pu­a­vat sii­tä, mitä si­sim­mäs­säm­me liik­kuu. Vä­sy­mys, kii­re, huo­li tai är­sy­tys saa­vat hel­pos­ti ai­kaan sa­no­ja, jot­ka oli­si voi­nut jät­tää sa­no­mat­ta. Mut­ta toi­saal­ta taas jo­kai­nen tie­tää, mi­ten yk­si ys­tä­väl­li­nen sana voi muut­taa toi­sen ih­mi­sen päi­vän.

Kun pu­hum­me Jee­suk­ses­ta pa­ran­ta­ja­na, aja­tuk­sem­me me­ne­vät hel­pos­ti evan­ke­liu­mien suu­riin ih­mei­siin. Jee­sus pa­ran­si sai­rai­ta ja aut­toi ih­mi­siä hei­dän hä­däs­sään. Mut­ta Jee­suk­sen pa­ran­ta­va työ voi nä­kyä myös pal­jon pie­nem­mis­sä asi­ois­sa. Sii­nä, mitä ta­pah­tuu ih­mi­sen sy­dä­mes­sä ja sitä kaut­ta hä­nen ta­vas­saan koh­da­ta mui­ta. Kun Jee­sus saa hoi­taa mei­dän si­sin­täm­me, se voi nä­kyä sii­nä, et­tä pu­heem­me muut­tuu vä­hi­tel­len hy­vän­tah­toi­sem­mak­si. Opim­me kat­so­maan tois­ta lem­pe­äm­min, kuun­te­le­maan pa­rem­min ja käyt­tä­mään sa­no­ja, jot­ka ra­ken­ta­vat ei­vät­kä riko.

Tämä ei tar­koi­ta sitä, et­tä mei­dän pi­täi­si ai­na miel­lyt­tää mui­ta tai aset­taa hei­dän tar­peen­sa omiem­me edel­le. Hy­vän­tah­toi­suus ei tar­koi­ta omien ra­jo­jen unoh­ta­mis­ta tai sitä, et­tem­me voi­si kos­kaan ol­la eri miel­tä. Tär­kein­tä on yk­sin­ker­tai­ses­ti pu­hua ys­tä­väl­li­ses­ti ja kun­ni­oit­ta­vas­ti, myös sil­loin, kun nä­ke­myk­sem­me ero­a­vat tai em­me voi toi­mia toi­sen toi­vei­den mu­kaan. Riit­tää, et­tä kuun­te­lem­me ja muis­tam­me, et­tä jo­kai­sel­la on omat huo­len­sa ja ilon­sa. Ai­na ei tar­vit­se löy­tää täy­del­li­siä sa­no­ja. Jos­kus riit­tää, et­tem­me li­sää toi­sen taak­kaa omil­la sa­noil­lam­me.

Raa­ma­tun kie­les­sä sy­dän tar­koit­taa usein ih­mi­sen si­sin­tä, paik­kaa, jos­sa aja­tuk­set, tah­to ja us­ko koh­taa­vat. Juu­ri siel­lä Jee­sus voi teh­dä työ­tään. Näin yk­si Jee­suk­sen pa­ran­ta­va ih­me mei­dän ar­jes­sam­me voi ol­la se, et­tä sa­nam­me muut­tu­vat vä­hi­tel­len lem­pe­äm­mik­si. Kii­reen kes­kel­lä py­säh­dym­me kuun­te­le­maan. Muis­tam­me kiit­tää, roh­kais­ta ja an­taa toi­sel­le ti­laa ol­la sel­lai­nen kuin hän on. Täl­lai­nen muu­tos ei eh­kä näy­tä suu­rel­ta ih­meel­tä, mut­ta sen vai­ku­tus voi ol­la suu­ri. Yk­si hyvä sana voi ke­ven­tää toi­sen taak­kaa ja tuo­da toi­voa päi­vään.

Kun avaam­me sil­mäm­me nä­ke­mään hy­vää ja sy­dä­mem­me vas­taa­not­ta­maan sitä, se al­kaa nä­kyä myös omas­sa ta­vas­sam­me pu­hua ja koh­da­ta mui­ta. Ja usein hyvä kier­tää: se, mitä an­nam­me eteen­päin, pa­laa myös omaan elä­määm­me. Sii­nä on yk­si Jee­suk­sen pa­ran­ta­van työn kau­neim­mis­ta puo­lis­ta: hä­nen hyvä vai­ku­tuk­sen­sa kul­kee meis­tä eteen­päin ja te­kee täs­tä maa­il­mas­ta lem­pe­äm­män pai­kan elää.

An­ni Aho­la