Tämä la­ti­na­lai­nen lau­sah­dus tuli tu­tuk­si jo var­hain As­te­rix-al­bu­mien si­vuil­ta sa­maan ai­kaan, kun Kor­ke­a­jän­ni­tys-leh­dis­tä tart­tui mu­kaan sak­san­kie­li­siä huu­dah­duk­sia.

Elet­tiin 1970-lu­kua, ja pik­ku­po­jal­le, ku­ten mi­nul­le, se oli sar­ja­ku­vien kul­ta-ai­kaa.

Toi­ses­ta maa­il­man­so­das­ta oli ku­lu­nut vas­ta kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta ja maa­il­ma oli mo­nel­la ta­val­la hy­vin eri­lai­nen kuin ny­ky­ään. Sar­ja­ku­va­tar­jon­nas­sa sota oli vah­vas­ti läs­nä. Ki­os­keis­sa myy­tiin Sii­vet-leh­teä ja pe­rin­tei­sen Kor­ke­a­jän­ni­tyk­sen rin­nal­la sen eri­kois­ver­si­oi­ta: Aa­vi­kon, Vii­da­kon, Mer­ten ja Il­mo­jen Kor­ke­a­jän­ni­tyk­siä. Vä­lil­lä mu­kaan mah­tui­vat myös Ava­ruu­den ja Län­nen ver­si­ot.

Näi­den rin­nal­la oli­vat mei­dän kut­su­mat ”has­sut leh­det” – Aku Ank­ka, Ki­vi­set ja So­ra­set – sekä al­bu­mit, ku­ten As­te­rix, Luc­ky Luke ja Tint­ti. Jän­ni­tys­tä riit­ti myös Mus­ta­naa­mi­on, Tar­za­nin, Ho­pe­a­nuo­len, Tex Wil­le­rin ja Te­räs­mie­hen pa­ris­sa. Sar­ja­ku­vis­ta oli val­ta­va tar­jon­ta, täs­sä mai­nit­tu­na vain mur­to-osa.

Elet­tiin ana­lo­gi­sen ajan vii­meis­tä vuo­si­kym­men­tä. Di­gi­taa­li­suus oli vie­lä pien­tä, lä­hin­nä ran­ne­kel­lo­jen ja tas­ku­las­ki­mien ko­kois­ta. Tie­to­ko­nei­ta toki oli jo ole­mas­sa, sa­moin mat­ka­pu­he­li­mia, mut­ta ne kuu­lui­vat isoil­le yh­ti­öil­le sekä har­voil­le ja va­li­tuil­le. Koko kan­san ar­keen ne tu­li­vat vas­ta pal­jon myö­hem­min.

Te­le­vi­si­o­ka­na­via oli vä­hän ja va­paa-ai­ka täyt­tyi ai­van muus­ta: lei­kit­tiin yh­des­sä, lu­et­tiin, ra­ken­net­tiin koot­ta­via, pyö­räil­tiin ja teh­tiin lu­mi­lin­no­ja. Se oli toi­sen­lai­nen maa­il­ma – eh­kä yk­sin­ker­tai­sem­pi, ai­na­kin eri­lai­nen.

”Voi ai­ko­ja, voi ta­po­ja”, voi­si lau­sah­duk­sen va­paas­ti suo­men­taa. Sen ta­ka­na ei­vät kui­ten­kaan ole As­te­ri­xin te­ki­jät Uder­zo ja Gos­cin­ny, vaan roo­ma­lai­nen val­ti­o­mies Ci­ce­ro, joka jo yli kak­si­tu­hat­ta vuot­ta sit­ten pa­hek­sui oman ai­kan­sa rap­pi­o­ta. Näyt­tää sil­tä, et­tä sa­mat il­mi­öt kul­ke­vat edel­leen ih­mis­kun­nan mu­ka­na. Le­gi­oo­na­lais­ten mie­kat ja kil­vet ovat vain vaih­tu­neet droo­nei­hin ja oh­juk­siin, sir­kus­hu­vit so­meen.

Tääl­lä Ka­na­das­sa val­ta­o­sa vä­es­tös­tä asuu suh­teel­li­sen lä­hel­lä Yh­dys­val­tain ra­jaa. Tämä pä­tee myös ko­ti­kau­pun­kii­ni Thun­der Ba­y­hin, jos­ta ra­jal­le ajaa noin kol­mes­sa var­tis­sa. Ra­jan ylit­tä­mi­nen on­kin ol­lut meil­le ar­ki­päi­väis­tä – pie­ni pii­pah­dus ”jenk­kien puo­lel­la” on usein tun­tu­nut mel­kein ko­ti­maan mat­kai­lul­ta.

Vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na ti­lan­ne on muut­tu­nut. Omal­la koh­dal­la­ni olin jopa päät­tä­nyt, et­ten tois­tai­sek­si suun­taa ra­jan yli lain­kaan, ku­ten val­ta­o­sa muis­ta­kin ovat päät­tä­neet. Mut­ta ku­ten usein käy, suun­ni­tel­mat elä­vät.

Vii­me vii­kol­la vie­tim­me tääl­lä las­ten hiih­to­lo­maa, March Bre­a­kia. Kak­si nuo­rin­ta poi­kaa­ni ovat in­nok­kai­ta lu­mi­lau­tai­li­joi­ta ja pää­tin jous­taa pe­ri­aat­tees­ta­ni. Suun­ta­sim­me Min­ne­so­tan puo­lel­le pie­neen Lut­sen-ni­mi­seen ky­lään, jon­ne on meil­tä al­le kah­den tun­nin ajo­mat­ka. Paik­ka­kun­nal­la on var­sin mu­ka­va las­ket­te­lu­kes­kus gon­do­lei­neen ja mo­ni­puo­li­si­ne rin­tei­neen.

Min­ne­so­tas­sa on vah­vat poh­jois­mai­set juu­ret – ruot­sa­lai­set, nor­ja­lai­set ja suo­ma­lai­set ovat jät­tä­neet sin­ne jäl­ken­sä. Myös Lut­se­nin nimi juon­taa his­to­ri­as­ta: se on saa­nut ni­men­sä Sak­san Lütze­nin tais­te­lu­pai­kan mu­kaan vuo­del­ta 1632. Tuos­sa tais­te­lus­sa Ruot­sin ku­nin­gas Kus­taa II Aa­dolf kaa­tui, mikä en­tei­li kään­ne­koh­taa Ruot­sin suur­val­ta­kau­del­le. Sa­moil­la seu­duil­la, Röc­ke­nis­sä, syn­tyi myö­hem­min myös fi­lo­so­fi Fried­rich Nietzsc­he.

Kol­men las­ket­te­lu­päi­vän ai­ka­na sää suo­si Min­ne­so­tas­sa, mut­ta yk­si asia pis­ti sil­mään: ka­na­da­lai­sia oli liik­keel­lä hy­vin vä­hän. On­ta­ri­on re­kis­te­ri­kil­piä näki vain muu­ta­mia – eh­kä yh­den kä­den sor­mil­la las­ket­ta­van mää­rän.

Ajat ja ta­vat ovat to­del­la muut­tu­neet. Yh­dys­val­to­jen ny­ky­po­li­tiik­ka on sel­väs­ti vä­hen­tä­nyt maan suo­si­o­ta ka­na­da­lais­ten kes­kuu­des­sa ja sen huo­maa konk­reet­ti­ses­ti täl­lai­sis­sa pie­nis­sä­kin asi­ois­sa. Puo­lik­si lei­kil­lä kut­suin mei­tä ”maan­pet­tu­reik­si”, kun yri­tim­me hiih­to­his­sis­tä kur­kis­tel­la, löy­tyi­si­kö mui­ta ka­na­da­lai­sis­sa re­kis­te­reis­sä ole­via au­to­ja.

Eh­kä oma herk­kyy­te­ni ko­ros­tuu lii­kaa, mut­ta eräs ti­lan­ne ot­ti hie­man osu­maa. Kun kir­jau­duim­me ma­joi­tus­paik­kaam­me Lut­se­nis­sa, ho­tel­li­vir­kai­li­ja kamp­pai­li va­raus­jär­jes­tel­män­sä kans­sa: On­ta­ri­on pro­vins­sia ei tun­tu­nut löy­ty­vän va­li­kos­ta lain­kaan – tar­jol­la oli­vat vain Yh­dys­val­tain osa­val­ti­ot, nii­tä on edel­leen vain vii­si­kym­men­tä.

Hy­mäh­din aja­tuk­sel­le, et­tä on­ko tämä en­ne jos­tain suu­rem­mas­ta?

Toi­von, et­tä ei.

Mut­ta näil­lä nä­ky­min in­to ra­jan ylit­tä­mi­seen Min­ne­so­taan on saa­nut uu­del­leen ”jää­tä” nis­kaan.

Ke­vät­tä koh­ti,

ter­vei­sin Pin­nan Pasi

Ka­na­dan Kul­mil­ta