Vii­me tors­tai­na Kan­sal­li­sen ve­te­raa­ni­päi­vän juh­las­sa kirk­ko­her­ra Jou­ko Ala-Prink­ki­lä pu­hui maan­puo­lus­tus­tah­don tär­key­des­tä so­das­sa.

Ala-Prink­ki­lä sa­noi, et­tä tämä ”ka­ve­ria ei jä­te­tä” -men­ta­li­teet­ti ei ra­ken­nu yh­täk­kiä so­dan syt­ty­es­sä, vaan se ra­ken­tuu rau­han vuo­si­na jo ko­ti­kas­va­tuk­ses­ta läh­tien. Se ra­ken­tuu kou­luis­sa, har­ras­tuk­sis­sa ja työ­pai­koil­la. Se ra­ken­tuu tois­tem­me huo­mi­oi­mi­sel­la, hy­vän­tah­toi­suu­del­la sekä sil­lä, et­tä ke­tään ei syr­ji­tä.

Mei­dän kris­tit­ty­jen yh­teyt­tä toi­siim­me ja Ju­ma­laan sekä yh­tey­den ra­ken­tu­mis­ta voi­si ku­vail­la mel­ko sa­mal­la ta­val­la kuin tuo­ta ”ka­ve­ria ei jä­te­tä” -men­ta­li­teet­tia. Kris­ti­nus­kon pe­ru­sa­si­at opi­taan usein jo lap­suu­den­ko­dis­sa, ja rak­kau­den kak­sois­käs­ky kul­kee oh­je­nuo­ra­na koko elä­män ajan. ”Ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si”. Oh­je on yk­sin­ker­tai­nen, mut­ta mo­nes­ti sitä on to­del­la vai­kea nou­dat­taa. Ku­ten so­das­sa tiu­kan pai­kan tul­len ka­ve­ri oli­si hel­pom­pi jät­tää ja huo­leh­tia vain omas­ta hy­vin­voin­nis­ta, sa­moin lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen ja hy­vän­tah­toi­suus nor­maa­lis­sa ar­jes­sa tun­tuu usein to­del­la vai­ke­al­ta.

Kris­ti­tyt elä­vät tai­vaan kan­sa­lai­si­na maa­il­mas­sa ja pyr­ki­vät nou­dat­ta­maan tuo­ta tär­kein­tä oh­jet­ta joka päi­vä elä­mäs­sään. Mut­ta kris­ti­tyt­kään ei­vät ole täy­del­li­siä, ei­vät­kä pyr­ki­myk­sis­tään huo­li­mat­ta pys­ty ai­na elä­mään Ju­ma­lan tah­don mu­kaan. Mut­ta ku­ten so­das­sa­kin saa­vu­tet­tiin va­paus ja rau­ha, kos­ka ka­ve­ria ei jä­tet­ty, odot­taa myös mei­tä kris­tit­ty­jä va­paus ja rau­ha, kos­ka Ju­ma­la ei ole mei­tä jät­tä­nyt, vaan lä­het­ti poi­kan­sa paik­kaa­maan va­ja­vai­suu­tem­me.

Jen­ni­ka Han­nu­saa­ri