Jari lö­höi­lee soh­val­la kat­sel­len vaa­le­aa kat­toa, jos­ta maa­li hie­man rep­sot­taa. Piz­zan pala ei eh­di ho­meh­tua pöy­däl­lä, sil­lä joku on jo kor­jan­nut sen. Vaik­ka Jari ma­kaa soh­val­la päi­väs­tä toi­seen, työt tu­le­vat sil­ti teh­dyik­si.

Mitä kum­maa siis ta­pah­tuu? Jari kes­kus­te­lee ai­voi­hin kyt­ke­tyn te­ko­ä­lyn kans­sa. Ke­hoon asen­ne­tut mo­ni­to­rit tark­kai­le­vat hä­nen hen­gi­tyk­sen­sä tah­tia ja sil­mien­sä lii­ket­tä, joi­den pe­rus­teel­la in­for­maa­ti­o­ta syö­te­tään Ja­ril­le. Oi­ke­as­taan hä­nen ei tar­vit­se edes aja­tel­la, sil­lä te­ko­ä­ly syöt­tää au­to­maat­ti­ses­ti seu­raa­van vas­tauk­sen, joka pi­tää kes­kus­te­lun käyn­nis­sä, luon­te­va­na ja tar­peek­si mie­lek­kää­nä. Mi­tään ei tar­vit­se teh­dä, ei edes aja­tel­la. Kaik­ki toi­mii juu­ri niin kuin pi­tää. Täs­sä ei ole mi­tään hä­tää, vai on­ko sit­ten­kin?

Tie­to on val­taa, ku­ten eng­lan­ti­lai­nen fi­lo­so­fi Sir Fran­cis Ba­con on ai­ka­naan to­kais­sut. Sa­piens ei pys­ty kä­sit­te­le­mään edes ny­kyis­tä mää­rää tie­toa ko­vin te­hok­kaas­ti nok­ke­luu­des­taan huo­li­mat­ta. Maa­il­man joh­ta­va mark­ki­na­tut­ki­mu­sy­ri­tys IDC ar­vi­oi, et­tä ny­kyi­sin tie­toa tuo­te­taan 17 mil­jar­din kir­jan ver­ran joka se­kun­ti ja mää­rä kak­sin­ker­tais­tuu vuo­teen 2030 men­nes­sä. Olem­me myös alt­tii­ta muis­ta­maan iso­ja­kin ta­pah­tu­mia vää­rin, ja työ­muis­tim­me ka­pa­si­teet­ti on hy­vin ra­jal­li­nen.

Ny­kyi­sin jopa kog­ni­tii­vi­sia pro­ses­se­ja on pit­käl­ti pys­tyt­ty ul­kois­ta­maan edis­ty­neil­le te­ko­ä­ly­mal­leil­le, joil­le ChatGPT:n il­mais­ver­sio ei vedä ver­to­ja. Fy­sii­kas­ta tu­tun mi­ni­mie­ner­gi­a­pe­ri­aat­teen mu­kaan sys­tee­mit pyr­ki­vät toi­mi­maan mah­dol­li­sim­man vä­häl­lä vai­val­la. Te­ko­ä­lyl­le on mie­let­tö­män help­poa ul­kois­taa vel­vol­li­suu­det sekä oma ajat­te­lu. Täs­sä koh­taa he­rää ky­sy­mys: kuka hyö­tyy sii­tä, et­tä ih­mi­nen on vain vä­li­kä­si to­del­li­sen ja vir­tu­aa­li­maa­il­man vä­lil­lä? Erään ti­las­ton mu­kaan kes­ki­ver­toih­mi­nen viet­tää päi­väs­sä lä­hes seit­se­män tun­tia ai­kaa di­gi­taa­li­sil­la lait­teil­la. Data on ny­ky­maa­il­mas­sa jopa ra­haa ar­vok­kaam­pi re­surs­si, sil­lä se taho, joka oh­jaa tren­de­jä ja ih­mis­jouk­ko­jen ta­paa aja­tel­la, muok­kaa tu­le­vai­suut­ta.

Eräs mie­len­kiin­toi­nen kes­kus­te­lu sai al­kun­sa ome­nan pilk­ko­mi­ses­ta aa­mu­puu­roon. Jos edes alan­sa par­haat ei­vät pys­ty en­nus­ta­maan edes en­si viik­koon as­ti, mitä teh­dä? Te­ko­ä­lys­tä ei voi ol­la täy­sin riip­pu­vai­nen, sil­lä kuka tie­tää, mi­ten lain­sää­dän­tö tu­lee muut­tu­maan tai mil­loin isot tek­no­lo­gi­ay­ri­tyk­set sul­ke­vat par­haat ja edis­ty­neim­mät mal­lit pie­nen elii­tin käyt­töön. Seu­raa­vien vuo­sien ai­ka­na op­pi­mi­sen ydin­tai­dot tu­le­vat nos­ta­maan pää­tään. Op­pi­mi­nen pe­rus­tuu si­säis­tet­tyyn in­for­maa­ti­oon, sen so­vel­ta­mi­sel­le sekä sen ja­ka­mi­sel­le. Suo­mek­si: tu­le­vai­suu­des­sa tär­kei­tä tai­to­ja ovat lu­ke­mi­nen, kir­joit­ta­mi­nen sekä vuo­ro­vai­ku­tus.

Lu­ke­mal­la maa­il­mas­ta op­pii pal­jon asi­oi­ta. Tus­kin on ai­het­ta, jos­ta ei oli­si teh­ty jo kir­jaa, jour­na­lis­tis­ta teks­tiä tai tut­ki­mu­sar­tik­ke­lia. Kir­ja­pai­no­tai­don ke­hit­tä­mi­nen oli ai­ka­naan mul­lis­ta­va kek­sin­tö, sil­lä se mah­dol­lis­ti tie­don te­hok­kaan ja­ka­mi­sen. Ny­ky­päi­vä­nä puo­les­taan on­gel­ma­na on luo­tet­ta­van ja laa­duk­kaan tie­don löy­tä­mi­nen in­for­maa­ti­o­tul­vas­ta.

Yk­sit­täis­ten fak­to­jen opet­te­lus­ta ei ole hyö­tyä, jos tie­toa ei ky­ke­ne jä­sen­tä­mään. Suu­ret fi­lo­so­fi­set ky­sy­myk­set nou­se­vat vää­jää­mät­tä esiin te­ko­ä­lyn aloit­ta­es­sa seu­raa­va kamb­ri­kau­den rä­jäh­dyk­sen ja tie­to­tek­nii­kan huu­man. Mitä on tie­toi­suus? Mikä erot­taa ih­mi­sen ko­nees­ta? On­ko meil­lä mer­ki­tys­tä vai olem­me­ko im­puls­sien oh­jail­ta­vis­sa. On­ko va­paa tah­to ja oi­keus va­li­ta vain mie­li­ku­vi­tuk­sen tuo­tet­ta? Kir­joit­ta­mi­nen pa­kot­taa jä­sen­tä­mään aja­tuk­set joh­don­mu­kai­ses­ti ym­mär­ret­tä­vik­si pa­ke­teik­si sekä ar­gu­men­toi­maan va­kuut­ta­vas­ti iso­ja­kin asi­a­ko­ko­nai­suuk­sia.

Tie­to on tur­haa, el­lei se muu­ta maa­il­maa tai ta­paa aja­tel­la. So­si­aa­li­si­na eläi­mi­nä ha­lu­am­me tul­la ym­mär­re­tyik­si, kuul­luik­si ja näh­dyik­si. Kun maa­il­maa ym­mär­re­tään pa­rem­min myös jouk­ko ih­mi­siä toi­mii yh­des­sä sau­mat­to­mam­min ja pys­tyy hyö­dyn­tä­mään ym­pä­ril­lään ole­via re­surs­se­ja te­hok­kaam­min. Vuo­ro­vai­ku­tus­tai­dot ovat oleel­li­sia esi­tel­tä­es­sä maa­il­maa mul­lis­ta­via ide­oi­ta ja ajat­te­lu­ta­po­ja muil­le kans­sa­to­ve­reil­le, sil­lä se, joka pys­tyy vai­kut­ta­maan ja luo­maan tun­tei­ta ja tar­pei­ta saa ää­nen­sä kuu­lu­viin.

Lop­pu­jen lo­puk­si ku­kaan ei tie­dä, mitä tu­lee ta­pah­tu­maan. Eri­lai­sia ske­naa­ri­oi­ta on lo­pu­ton mää­rä, ja nii­den lä­pi­käy­mi­seen me­ni­si ko­ko­nai­nen ih­mi­se­lä­mä. Eh­kä siis mu­reh­dim­me vää­riä asi­oi­ta yrit­tä­es­säm­me kek­siä, mitä kym­me­nen vuo­den pääs­tä ta­pah­tuu. Jot­kut asi­at ovat vain yk­sin­ker­tai­ses­ti ih­mi­si­nä saa­vut­ta­mat­to­mis­sam­me. Eh­kä he­del­mäl­li­sem­pi ky­sy­mys siis oli­si, mi­ten voim­me säi­lyt­tää kog­ni­tii­vi­sen ka­pa­si­tee­tin ai­ka­kau­te­na, jol­loin äly on de­mok­ra­ti­soi­tu?

Mia Ker­vi­nen