Salibandymiesten kausi on ollut ailahtelevalainen
Vakuutusyhtiö korvaa Kauhajoen kirkon kattovahingon
Näkökulmia: Tyhjyyden tunteesta siiville ja kiinni elämänhaluun
Lauhan susilauma saatiin poistettua
Paree Group Oy myy enemmistön Serres Oy:stä pääomasijoittajalle
Levyarviot: Arviobändit tarjoavat metallia, punkkia, psykedeliaa ja action rockia
Jari-Pekka Laitio-Ramone, teksti ja kuvat
Tässä jutussa arvioidaan neljä albumia. Ne ovat tehneet Kauhajoella Nummirockissa monesti esiintyneet Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ja Before The Dawn, Tehosekoittimesta tutun Otto Grundströmin johtama God Given Ass ja The Empire Strikes.
GOD GIVEN ASS: GOD GIVEN ASS (TMH PRODUCTIONS / HURDIE GURDIE HEEBIE BEEBIE GREENIE MEENIE MAN RECORDS).
God Given Ass tarjoilee musiikkia, jossa kuuluvat etenkin punkin, rockin, psykedeelisen musiikin ja uuden aallon musiikin 1970-luvun kaiut. God Given Ass on työstänyt ja koonnut yhtyeen ensimmäistä albumia yli kymmenen vuoden ajan. Minulla oli ennestään yhtyeen pari singleä ja ne ovat olleet OK-tasoa. Onneksi God Given Ass sai vihdoin kasaan täyspitkän, sillä yhtye lisämuusikoineen todellakin paljastui ryhmäksi, jonka tuotanto pääsee oikeuksiinsa albumimitassa. 12 kappaleesta vain muutama jää täyteraidaksi. Kaikki sanoitukset on tehnyt Tehosekoitin-bändistä parhaiten tunnettu solisti Otto Grundström. Sävellyksistä 10 on merkitty yksin hänen nimiinsä.
Syksyllä 2025 Turussa näkemäni keikka oli hyvä ja onneksi yhtye esiintyy Seinäjoen Rytmikorjaamolla nyt perjantaina 16. tammikuuta. Bändin nimeä kantavaa albumia ei julkaistu harmittavasti CD:nä vaan ainoastaan LP:nä ja digitaalisesti. Se on aina hieno asia, että sanoitukset on painettu kansiin. Ihminen hymyilee herkästi, kun näkee yhdelle kappaleelle annetun Let's get naked (and monkey around) -nimen.
God Given Assin kaltaista uutta suomalaista musiikkia kuulee aivan liian vähän nykyisin. Tuotanto ei ole todellakaan liian kliinistä vaan tuotantotapa tuo mieleeni alussa mainitsemani 1970-luvun psykedeelisen musiikin, punkin, rockin ja uuden aallon kaiut. Tuotanto on onnistunut loistavasti tallentamaan vanhaa fiilistä.
God Ass Given aloittaa albumin räjähtävällä ja nopeatempoisella Tear your heart out -kappaleella, jossa Grundström laulaa voimallisesti. Bändi paahtaa menemään kovalla temmolla ja menopalaan sopivat kädeniskut, joiden perään alkaa heti kitarasoolo. Myös Pittbull girl -kakkosraidalla kierrokset ovat suuret. Se on nopea menobiisi, josta tulevat mieleen esimerkiksi punkbändien 1970-luvun levyt.
Myös b-puolen kaksi aloituskappaletta ovat terhakkaita. Sen aloittava Boogie bogeyman kestää vain reilut puolitoista minuuttia. Se on kuitenkin muita vauhtibiisejä soitannollisesti vähän kikkailevampi ja samoin enemmän kikkailevavuutta on laulussa. Taustalaulut on tehty ovelasti ja onnistuneesti, että ne tulevat puoliksi kuin kuiskauksina.
God Given Ass -levyllä on mukana torvia. Sopivan tylyssä ja suoraviivaisessa Private property -kappaleessa torvihommat toimivat hyvin lyhyinä osuuksina. Hitaampaa osastoa edustaa muun muassa Shadows tall. Siinä Grundströmin tulkinta on kokeileva ja sellainen, jolla tavalla hän tuskin tulkitsi mitään kappaletta Tehosekoitin-vuosinaan. Korkeintaan jonkun singlen b-puolen? Akustinen kitara biisissä toimii hyvin. Puolinopea Riding out the storm tuo mieleeni pakostakin Doorsin Riders on the stormin. Mielleyhtymä ei jää vain nimeen, vaan musiikissa on vertauskohtia 1970-luvun alun psykedeliaan ja rockiin. God Given Ass hallitsee myös sen, että kaaos on hallittua.
Small change on hyvä päätösbiisi. Se on sopivan rehuinen ja taustalaulu on siinä ehkä albumin kappaleista vahviten esille. Muutenkin siinä eniten pääsevät esiin kaikki bändin jäsenet. Muuten biisi jää vähän vaisuksi. God Given Assin jäseniä ovat solisti Grundströmin lisäksi basisti Reeta Pankka, kitaristit Pyry Keskinen ja Tommi Kanerva sekä rumpali Niila Kunnari.
.
.
.
TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS: TUOMIOJÄRVI (SAKARA RECORDS).
Vuonna 1996 perustettu Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli 2000-luvun alussa yksi suosituin suomenkielinen heviyhtye. Raskastunnelmaisesti puhuttelevista albumeista kolme ylitti kultalevyrajan ja 2002 ilmestynyt Rajaportti lisäksi platinamäärän. Sitä on ostettu noin 55 000 kappaletta.
2004 ilmestyneen Kylmä tila -täyspitkän jälkeen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus jäi pitkälle tauolle, kunnes 2017 ilmestyi Lauluja Suomesta. Nyt julkaistu Tuomiojärvi on kolmas paluun jälkeinen albumi.
Se on hyvä kontrasti, kun Kohti tuhoa -kappaleessa solisti-kitara Timo Rautiainen ja Amorphiksesta tuttu Tomi Joutsen laulavat kolmessa säkeistössä erikseen lyhyehköjä osuuksia, ja pari kertaa yhtäaikaisesti. Rauhaisatempoisessa biisissä Rautiainen laulaa heleähköllä äänellään ja Joutsen vierailijana karkeahkolla tulkinnalla. Kertosäkeen Rautiainen laulaa kahdesti kokonaan. Joutsenen Kohti tuhoa -osuuksissa on muun muassa Grönlannin jäätiköiden sulamisesta ja golfvirran kääntymisestä. Karkea tulkinta on samalla tehokeino. Golfvirran kääntyminen ja jäätiköiden sulaminen ovat jääneet kappaleen mukaan pieniksi uutisiksi toisin kuin jonkun vaikuttajan tilitys epäonnistuneesta kauneusoperaatiosta.
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on urallaan monesti käsitellyt ekologisia asioita. Nyt aihe on Kohti tuhoa -veisun lisäksi esillä muun muassa Ihanan loputtomassa kesässä. Keskitempoisessa ja melodisessa kappaleessa käsitellään ilmastonmuutosta, ja kehotetaan nuorta ihmistä elämään vielä onnellisesti, kun ilmaston lämpeneminen ei pysähtynyt puoleentoista asteeseen. Lyriikat puhuttelevat, mutta sävellyksellisesti kappale on liian tuttua ja turvallista Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -menoa.
Katteeton optimisti -biisissäkin käsitellään tuhoa. Siihen hyvän lisän tuovat Senni Eskelisen kanteleen- ja Ville Ojasen viulunsoitto. Kappale päättää rauhaisatempoisesti Tuomiojärven, jonka vauhdikkaasti on aloittanut Suomalainen oireyhtymä. Onnistuneessa menopalassa soimataan itseä, kun on v-mäinen kännissä. Yksi sen säveltäjä on rumpali Aksu Hanttu, joka on vastannut myös albumin äänityksestä, miksauksesta ja tuottamisesta. Hän tuli pitkäaikaisen rumpalin Seppo Pohjolaisen tilalle 2025 ennen äänityksiä. Sakara Recordsin julkaisemalle levylle ovat sävellystöitä Hantan ja Rautiaisen lisäksi tehneet muutkin jäsenet: kitaristit Jari Huttunen ja Jarkko Petosalmi sekä basisti-taustalaulaja Nils Ursin.
.
.
.
BEFORE THE DAWN: COLD FLARE ETERNAL (REAPER ENTERTAINMENT).
Kauhajoella Nummirockissa seitsemän kertaa esiintynyt Before The Dawn kuuluu suomalaisen metallimusiikin saralla niihin yhtyeisiin, jotka ovat kerryttäneet hyvin suosiota ulkomailla.
Before The Dawn on nauttinut tasaista suosiota Suomessakin. Bändi sai ideansa 1990-luvun lopussa, jolloin aivoituksiaan alkoi koostaa monista palasista Tuomas Saukkonen, joka nykyisin toimii rumpalina. Cold frale eternal -albumi on kokonaisuus, joka tarjoaa nautintoja eri musiikkigenrejen diggareille. Reaper Entertainmentin julkaisemalla levyllä luodaan monissa teoksissa örinälaululla ja hitaammalla temmolla onnistuneesti vaihtelevia tunnelmia. On hämmentävää, miten hyvin, monipuolisesti ja eri sävyin Paavo Laapotti hoitaa lauluosuudet. Levyllä hän vastaa myös taustalauluista, sillä hänen kohdalleen on merkitty all vocals (kaikki laulut).
Turhimmat raidat ovat puolentoista minuutin Initium-intro ja Ad infinitum -outro. Ad infinitum alkaa ja kulkee simppelisti melkein koko kestoltaan. Se on lähes instrumentaali. Siinä kuullaan 10 eri sanaa. Se on kuin läpijuoksu.
Initium-intron jälkeen Before The Dawn asetti levylle heti toiseksi Fatal design -kappaleen, jossa se esittelee monipuolisesti osaamistaan ja tyyliskaalaansa. Fatal design on todellakin loistovalinta varsinaiseksi avauskappaleeksi. Sen alussa meno on tiivistahtista ja jyrkkää moshausmetallia, kunnes reilun puolen minuutin instrumentaaliosuuden jälkeen solisti Laapotti keventää fiilistä, ja aloittaa laulamisen death metal -henkisesti. Fatal design on tehty monipuoliseksi metallisahaukseksi. Alun moshauksen ja sitä seuraavan death metal -osuuden jälkeen alkaa taustalta kuulua puhdasta laulua, joka kitarasoolottelun jälkeen soljuu hienosti kuuntelijan korvien pintaan.
Myös muun muassa Flame eternalissa laulu alkaa vasta pitkän soitto-osuuden jälkeen. Laulu on erittäin tiukkaa ja death metal -henkistä, kunnes 30 sekuntia myöhemmin tulee siinäkin puhdasta laulua. Tunnelmat ehtivät Fatal designin tavoin vaihtua useamman kerran ja se ei ole huono asia. Flame eternalin loppuosassa päällimmäisinä ovat puhtaat laulut.
Bändi halusi selkeästi monipuolistaa hevimenoaan aiemmasta, ja esimerkiksi As above, so below -kolmosbiisissä on noin 40 sekunnin intro. Rauhallisemman vokaaliosuuden päälle tulee sitten aggressiivisia osuuksia. As above, so below'sta on onnistuttu tekemään sellainen, jossa ei tapahdu nopeita suuria vaihteluita.
Mercury blood käynnistyy melko rauhaisesti, mutta sitten tulee hardcore-henkinen osuus, kunnes alkaa jaottelu, että biisiä vedetään rennosti, rankasti ja aggressiivisesti. Nuo kaikki menot saadaan heviskaalalla mahtumaan alle kolmeen minuuttiin.
.
.
.
THE EMPIRE STRIKES: VOL. 5 (OMAKUSTANNE).
The Empire Strikes oli itselleni melko uusi tuttavuus ennen tätä Vol. 5 -albumia. Tiedotteen mukaan nyt on selkeä muutos aiempiin albumeihin verrattuna se, että tälle täyspitkälle liittyi mukaan kosketinsoittaja. The Empire Strikesin uutukainen on levy, jonka kappaleisiin Ari Suhosen kosketintaiturointi todellakin sopii. Bändi kuljettaa kuulijan sekä action rockin sähäkkyyteen että useiden eri vuosikymmenten takaisten pop-rocktunnelmien maailmaan. Sävellykset on merkitty kaikkien jäsenten nimiin.
Reilun kymmenen kuuntelukerran jälkeen jää fiilis, että tiettyjen biisien kosketinosuuksien kautta The Empire Strikes osaa hyvin tuoda tunnelmia, joissa on kaikuja muun muassa isobritannialaiseen Uriah Heepiin. Puolestaan levyn The last dance -popsyntsakappale on kiintoisa yhdistelmä rockia, norjalaista A-ha-bändiä, discotanssahtelua ja pehmeitä fiiliksiä.
Esimerkiksi Elwood and Jake -kappaleessa vertailukohtana toimivat puolestaan ruotsalaisen The Hellacoptersin ja suomalaisen The Flaming Sideburnsin räjähtävämmät rokkibiisit. Thunderdome-seiskabiisin The Empire Strikes vetää puolestaan hienolla monipuolisuudella, korkealla energiatasolla ja suoruudella. Viper and eve -kappaleessa on herkkyyttä ja suoraviivaisuutta eli tunnelmia on Vol. 5 -albumilla laajasti.
Viper and eve sekä avauskappale Congregation toimivat hyvinä esittelykappaleina heille, jotka eivät tunne yhtyettä ennestään. Kumpaankin on ladattu vaihtelevuutta. Congregationin alku sisältää sekä hyvin kulkevan että rennon alun, mutta sitten alkaa jo sopivan räväkkä osio ennen ensimmäisen minuutin täyttymistä. Myöhemmin teoksessa ehditään vetää esimerkiksi kiippari- ja kitarasoolo-osuudet sekä pari moshaushenkistä osiota. Eli kyseessä on monivivahteinen kappale. Hoist my colorsissa on puolestaan tuotu esiin pehmeämpiäkin vahvuuksia, kuten muutamissa osissa on hyödynnetty kaukaistakin taustalaulua ja instrumentaaliosuudet ovat pidempiä.
Vol .5 -levy on kokonaisuutena mielenkiintoinen ja The Empire Strires on pystynyt välttämään sen, että tuotos kuulostaisi liiaksi minkään kopioinnilta tai olisi kliseinen. Vol. 5 -albumi on sellainen, jonka pariin palaa varmasti mieluusti myöhemminkin.
Salibandymiesten kausi on ollut ailahtelevalainen
Vakuutusyhtiö korvaa Kauhajoen kirkon kattovahingon
Näkökulmia: Tyhjyyden tunteesta siiville ja kiinni elämänhaluun
Lauhan susilauma saatiin poistettua
Paree Group Oy myy enemmistön Serres Oy:stä pääomasijoittajalle