Pil­vet it­kee vet­tä maa­han.

Luon­to­äi­ti on hy­vil­lään,

kun hä­nen lap­sen­sa saa­vat

huu­lil­laan mais­taa pil­ven­poi­ka­sen

ja­no­juo­maa, jota maa­van­hus kai­paa

kurk­kuun­sa, sil­lä sen nie­lu on ol­lut

hy­vin kui­va jo pit­kän ai­kaa.

Näin luon­to­äi­ti tu­lee on­nel­li­sek­si,

kun maa­lap­so­nen tuik­kii

si­ni­sil­lä jär­vil­lään ja me­rel­lään,

jot­ka ovat tä­män maa­äi­din sil­mät.

Ja maa eli mul­ta sen, maa­äi­din

pen­saat, puut ja ruo­hot ovat

hä­nen hiuk­sen­sa, joi­ta tuu­li

kei­nut­taa ke­säil­las­sa.

Toi­vo Hau­ta­vii­ta