Hyypän kyläaktiivia muistettiin kävelytapahtumalla
Nummijärviajo petrasi viime vuodesta
Koululaiset opettelivat hyviä kaveritaitoja
Ampumasuunnistuksesta SM-mitaleita
Suupohjan radan osalta katse tulevaisuuteen eikä peruutuspeiliin
Kouluauto ojaan Sahankylässä – koululaiset sairaalaan
Hyvät tavat kunniaan!
Kauhajoen uudet ylioppilaat
Lukijoilta: Koulukiusaaminen oli helvettiä joka päivä
Ysärit juhlivat huomenna Kasinolla nostalgisissa merkeissä
"Universumille kiitos punkkareista, joihin tutustuin Kasinolla, jotka tekivät kodin minulle. He ja ne muutamat ystäväni luokallani, pitivät minut hengissä."
Lukijoilta: Koulukiusaaminen oli helvettiä joka päivä
En tänä päivänäkään tiedä, miksi. Ehkä se pitäisi ottaa kohteliaisuutena. Miksi päätitte ottaa minut silmätikuksi. Onko sillä väliä. Koska oli syy mikä tahansa. Tuhositte muutakin kuin ihmisen. Halun elää. Uskon tulevaisuudesta. Uskon ihmiseen. Vuosia.
2000-luvun alku. Kauhajoen yläaste. Seiskaluokka. Pelottavaa. Jännittävää. Ei yhtään ystävää uudella luokalla. Jokainen käy saman läpi, eikö? Ei.
Kaikki meistä eivät joudu käymään läpi helvettiä joka ikinen päivä. Joka ikinen välitunti. Vapaa-aikana. Aina.
En tiedä, kauanko olin ehtinyt olla seiskalla, en kauaa, ennen kuin kuulin ensimmäiset huudot. Ysiluokkalaisilta. Mikä on erikoista, koska en tuntenut ketään ysiluokkalaista. En yhdistänyt ensin itseeni. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, ennen kuin huomasin. Huusitte minulle. Tai paremminkin, minusta. ”*******”. Miksi? En tiedä miksi. Kukaan ei koskaan selittänyt sitä. Kuitenkin... huomasin, että se jäi. Enemmän ja enemmän. Ensin muutaman kerran viikossa. Joka päivä. Joka välitunti. Eikä se ollut kuin alkua.
Minulla on c ptsd (monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö). Tai oikein sanottuna kai, kärsin c ptsd:stä. Muistoni ovat kuin palapeli, ja 80 prosenttia osista kateissa... Minulle on vuosien aikana terapiassa sanottu, että se kuuluu asiaan. Miltä se tuntuu sinusta, joka olit osana aiheuttamassa helvettiäni? Et ajatellut, että sanat seuraisivat kotiin sinä päivänä. Saati vuosia myöhemmin. En saanut tilaisuutta kasvaa ihmisenä, tutustua itseeni, miettiä, mitä haluan tulevaisuudelta. Jokainen hetki oli eloonjäämistaistelua.
Saitte hakemaan lohtua kuolemasta ajatuksena. Koska se pelotti vähemmän kuin ajatus uudesta päivästä. Miltä se tuntuu? Sinusta, jonka lapsi on koulussa? Onko hän samanlainen piittaamaton, hyväksyntää hakeva hirviö? Vai onko hän uusi minä. Pelkäätkö? Mitä, jos hän on uusi tuomittu?
Minulla on sisko, joka kävi vuotta aikaisempaa luokkaa. Osasitte olla silloin hiljaa, kun hän käveli ohitseni käytävällä. Pelkäsitte häntä. Minulla sen sijaan ei ollut sitä auktoriteettiä luonteessani, vielä. Nyt on. Olen silti liian kiltti käyttääkseni sitä. En kuitenkaan palaisi menneisyyteen sen kanssa. En koe, että siellä olisi yhtään ihmistä, joka ansaitsisi palaakaan ihmisestä, joka olen nykyään.
Keksitte uusia haukkumasanoja. *****. *****. *********. Ei voi tosin kekseliäisyydestä teitä moittia. Eikä älykkyydestä. Tiesittekö, että mustat vaatteet eivät sano mitään muuta kuin, että pidän mustasta. Tai että niittikaulapanta ja kirkkaat hiukset voivat tarkoittaa, että ehkä pidän niistä, tai ne sopivat siihen aatteeseen, johon koen kuuluvani. Universumille kiitos punkkareista, joihin tutustuin kasinolla, jotka tekivät kodin minulle. He ja ne muutamat ystäväni luokallani, pitivät minut hengissä. Koska te yrititte parhaanne tuhota kaiken haluni elää.
Ja yritin kyllä. Ilmeisesti epäonnistuitte. Harmittaako?
Talvella kotibileissä, menin talon takana oleville portaille ja viilsin ranteeni. Odotin ja annoin itseni valua lumeen -20 pakkasessa. Kun tajusin, miltä se tuntuisi perheestä, juoksin sisälle ja käärin ranteeni, enkä koskaan kertonut kenellekään. Mikäli olisin jäänyt hankeen, se olisi ollut teidän omallatunnollanne. Mutta olisitko välittänyt?
En selvinnyt ilman jälkiä kuitenkaan näistä vuosista. Huudot olivat jatkuvaa, joka päivä, joka välitunti. Jopa koulun ulkopuolella, kun sain ensimmäiseen kännykkäni. Puheluita ”vedä ranteet auki”. Niin. Tiesin, kuka olit, kun soitit. Roikuit siskossani epätoivoisesti kiinni, toivoen, että hän haluaisi sinusta jotain. Puritko minuun oloasi? Et koskaan saanut vastakaikua. Tiesit kyllä, mitä kuulin joka päivä. Mitä, jos sanasi olisivat saaneet hyppäämään kalliolta?
Vartaloni on täynnä vanhoja arpia. Arpia joita tein itselleni, sain itseni tuntemaan jotain muuta kuin henkisen tuskan, jonka aiheutitte. Ennen ne muistuttivat teistä, ajasta, jonka muistan vain osittain. Nyt ne ovat taisteluarpia. Merkkejä ajasta, josta selvisin elossa. Joka sai minut arvostamaan sitä, että olen elossa. Eivät muisto teistä. Kunnioitus itseäni kohtaan. Päätin selvitä elossa. Teistä huolimatta.
Mutta luulitteko, että olitte ainoita, jotka tekivät pahaa? Ei tokikaan. Harvoihin muistoihini yläasteesta, ihmisistä, jotka kiduttivat henkisesti, pääsee myös kaksi opettajaa.
Toinen saarnasi saatananpalvojista, tuli pulpettini eteen ja tuijotti niin pistävästi, että uskon sen tuntuneen luokkaa myöten. Tehän näitte sen? Ja saitte lisää voimaa. Olit hirviö. Tunsin sen katseen aina tunnilla ja aina, kun kävelit ohitse käytävällä. Toivottavasti et enää ikinä pääse lähellekään oppilaita. Muistan aina sinut.
Toinen opettaja päätti olla hauska kulkiessaan ohitseni käytävällä mennessään tunnin jälkeen taukotilaan. ”Puuttuu enää viikate”. Miltä se tuntui saada nuoret nauramaan? Tuntuiko se hyvältä? Tuntuuko hyvältä, että annoit hyväksyntäsi koulukiusaamiselle, mikä melkein vei hengen?
Kiitos sinulle ihana luokan oma opettaja. Hivutin pulpettini aina sivuttain tajuamattani, kävit vain kääntämässä sen oikeinpäin, tekemättä siitä sen isompaa numeroa. En ikinä kertonut sinulle, mitä tapahtui. En oikein tiedä miksi. Häpeästä? Tiedän, että olisit muuttanut kaiken.
Se, mikä ysiluokan ensimmäisellä viikolla jäi mieleen, oli kun pikkuinen seiskaluokkalainen haukkui. En koskaan ollut nähnyt kyseistä ihmistä ennen. Matki vain muita. Te teitte sen. Juuri te, jotka huusitte perääni. Näytitte esimerkkiä, ja omilla valinnoillanne muutitte tulevaisuutta, ja sitä, miten hän kohteli minua.
Te ysiluokkalaiset aloititte sen kaiken. Teille se oli varmaan vitsi. Minulle ei. Näen teidän vitseistänne painajaisia. Teistä oli hauskaa huudella minulle ja nuoremmat ottivat mallia teistä. Minun päivittäinen helvettini oli valmis.
Käsittelen sitä vieläkin. Joskus näen painajaisia. Olin onnekas ja minulla oli ystäviä, jotka eivät lähteneet siihen mukaan. Muuten olisin melko varmasti kuollut. Se, arvet, muistot, vaikeus luottaa. Kaikki on teistä. Mutta muut lähtivät mukaan. Liian moni. Ja yhdenkään ei olisi pitänyt hyväksyä sitä. Se että näet jotain väärää tapahtuvan, etkä puutu. Tekee sinusta osallisen.
Näin jälkiviisaana. Tiedän että jos olisin kertonut vanhemmilleni, yksin kärsimisen sijaan kaikki olisivat saaneet osansa. Se raivo, jolla tiedän vanhempieni suojelleen minua. Toivon, että olisin tehnyt niin. Joskus päästän itseni karkaamaan mielikuvitusmaailmaan ja näen sen tuhon, jonka he olisivat aiheuttaneet. Se saa melkein hihittämään. Oi kunpa. Toivon, että te jotka kärsitte, kertoisitte vanhemmalle, opettajalle, kenelle tahansa. Kaikkialle, niin kauan että joku kuulee. Jopa minulle. Älä jää yksin. Vaikka tunnet olevasi yksin, et ole. Olemme täällä aina. Sinua varten.
Te, jotka huutelette. Tönitte. Nauratte. Oletko valmis kantamaan seuraukset teoistasi? Oletko valmis elämään sen kanssa, että ihminen satuttaa itseään, koska ei kestä henkistä kärsimystä? Oletko valmis siihen, että joku ehkä tekee itsemurhan? Itsemurha on koulukiusaamisissa ollut aina mielestäni huono sana. Se on murha.
Oletko valmis siihen? Valmis kantamaan vastuun kokonaisen elämän menetyksestä? Lapsen, veljen, isosisän, isoäidin, kaikkien surun, hengen menetyksen, joka johtui sinusta. Tietämään, että kaikkien näiden ihmisten suru on sinun harteillasi, sinun valintasi johti monen elämän rikkoutumiseen.
Välitä. Välitä toisesta, vaikka et pitäisi ihmisestä. Mene väliin. Mitä tahansa. Ja tiedän, että osa muistaa lukiessaan, kuka olen. Toivoisin kuitenkin, että ette sanoisi nimeäni ääneen. Tämä oli tarinani, joka piti saada ulos. Minun unohtaa. Muiden lukea ja ehkä oppia jotain.
Musta on edelleen lempivärejä. Hiukset eivät ole vieläkään normaalin väriset. Olen naimisissa. Ihmisen kanssa, joka rakastaa kaikkia vivahteita minussa. Kestää sen c-ptsd oireet. Joka saa tuntemaan kaikkia asioita, joita luulin, että en ikinä voi tuntea teidän takia. Ympärillä on vain ihmisiä jotka rakastavat minua sellaisena kuin olen. Hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Harrastan asioita joita rakastan.
Ja tiedättekö. Olen parempi ihminen kuin ikinä olisin voinut uskoa. Ja mitä teihin kiusaajiin verrataan. Se on helvetin paljon enemmän. Jätän muistoni, haavani. Ja te jotka muistatte. Eläkää menneiden tunteideni kanssa. Minulla ei ole enää tarvetta niille. Adios.
Nimetön
Hyypän kyläaktiivia muistettiin kävelytapahtumalla
Nummijärviajo petrasi viime vuodesta
Koululaiset opettelivat hyviä kaveritaitoja
Ampumasuunnistuksesta SM-mitaleita
Suupohjan radan osalta katse tulevaisuuteen eikä peruutuspeiliin
Kouluauto ojaan Sahankylässä – koululaiset sairaalaan
Hyvät tavat kunniaan!
Kauhajoen uudet ylioppilaat
Lukijoilta: Koulukiusaaminen oli helvettiä joka päivä
Ysärit juhlivat huomenna Kasinolla nostalgisissa merkeissä
Puistotie 25, KAUHAJOKI
Avoinna:
ma - pe 9-15
(06) 2357 100
etunimi.sukunimi(at)kauhajoki-lehti.fi
ilmoitus (at)kauhajoki-lehti.fi
toimitus(at)kauhajoki-lehti.fi
Sivustomme käyttää evästeitä.