En tänä päi­vä­nä­kään tie­dä, mik­si. Eh­kä se pi­täi­si ot­taa koh­te­li­ai­suu­te­na. Mik­si pää­tit­te ot­taa mi­nut sil­mä­ti­kuk­si. On­ko sil­lä vä­liä. Kos­ka oli syy mikä ta­han­sa. Tu­ho­sit­te muu­ta­kin kuin ih­mi­sen. Ha­lun elää. Us­kon tu­le­vai­suu­des­ta. Us­kon ih­mi­seen. Vuo­sia.

2000-lu­vun al­ku. Kau­ha­jo­en ylä­as­te. Seis­ka­luok­ka. Pe­lot­ta­vaa. Jän­nit­tä­vää. Ei yh­tään ys­tä­vää uu­del­la luo­kal­la. Jo­kai­nen käy sa­man läpi, ei­kö? Ei.

Kaik­ki meis­tä ei­vät jou­du käy­mään läpi hel­vet­tiä joka iki­nen päi­vä. Joka iki­nen vä­li­tun­ti. Va­paa-ai­ka­na. Ai­na.

En tie­dä, kau­an­ko olin eh­ti­nyt ol­la seis­kal­la, en kau­aa, en­nen kuin kuu­lin en­sim­mäi­set huu­dot. Ysi­luok­ka­lai­sil­ta. Mikä on eri­kois­ta, kos­ka en tun­te­nut ke­tään ysi­luok­ka­lais­ta. En yh­dis­tä­nyt en­sin it­see­ni. Ei kui­ten­kaan men­nyt kau­aa, en­nen kuin huo­ma­sin. Huu­sit­te mi­nul­le. Tai pa­rem­min­kin, mi­nus­ta. ”*******”. Mik­si? En tie­dä mik­si. Ku­kaan ei kos­kaan se­lit­tä­nyt sitä. Kui­ten­kin... huo­ma­sin, et­tä se jäi. Enem­män ja enem­män. En­sin muu­ta­man ker­ran vii­kos­sa. Joka päi­vä. Joka vä­li­tun­ti. Ei­kä se ol­lut kuin al­kua.

Mi­nul­la on c ptsd (mo­ni­muo­toi­nen trau­ma­pe­räi­nen stres­si­häi­riö). Tai oi­kein sa­not­tu­na kai, kär­sin c ptsd:stä. Muis­to­ni ovat kuin pa­la­pe­li, ja 80 pro­sent­tia osis­ta ka­teis­sa... Mi­nul­le on vuo­sien ai­ka­na te­ra­pi­as­sa sa­not­tu, et­tä se kuu­luu asi­aan. Mil­tä se tun­tuu si­nus­ta, joka olit osa­na ai­heut­ta­mas­sa hel­vet­ti­ä­ni? Et aja­tel­lut, et­tä sa­nat seu­rai­si­vat ko­tiin sinä päi­vä­nä. Saa­ti vuo­sia myö­hem­min. En saa­nut ti­lai­suut­ta kas­vaa ih­mi­se­nä, tu­tus­tua it­see­ni, miet­tiä, mitä ha­lu­an tu­le­vai­suu­del­ta. Jo­kai­nen het­ki oli eloon­jää­mis­tais­te­lua.

Sait­te ha­ke­maan loh­tua kuo­le­mas­ta aja­tuk­se­na. Kos­ka se pe­lot­ti vä­hem­män kuin aja­tus uu­des­ta päi­väs­tä. Mil­tä se tun­tuu? Si­nus­ta, jon­ka lap­si on kou­lus­sa? On­ko hän sa­man­lai­nen piit­taa­ma­ton, hy­väk­syn­tää ha­ke­va hir­viö? Vai on­ko hän uu­si minä. Pel­käät­kö? Mitä, jos hän on uu­si tuo­mit­tu?

Mi­nul­la on sis­ko, joka kävi vuot­ta ai­kai­sem­paa luok­kaa. Osa­sit­te ol­la sil­loin hil­jaa, kun hän kä­ve­li ohit­se­ni käy­tä­väl­lä. Pel­kä­sit­te hän­tä. Mi­nul­la sen si­jaan ei ol­lut sitä auk­to­ri­teet­tiä luon­tees­sa­ni, vie­lä. Nyt on. Olen sil­ti lii­an kilt­ti käyt­tääk­se­ni sitä. En kui­ten­kaan pa­lai­si men­nei­syy­teen sen kans­sa. En koe, et­tä siel­lä oli­si yh­tään ih­mis­tä, joka an­sait­si­si pa­laa­kaan ih­mi­ses­tä, joka olen ny­ky­ään.

Kek­sit­te uu­sia hauk­ku­ma­sa­no­ja. *****. *****. *********. Ei voi to­sin kek­se­li­äi­syy­des­tä tei­tä moit­tia. Ei­kä älyk­kyy­des­tä. Tie­sit­te­kö, et­tä mus­tat vaat­teet ei­vät sano mi­tään muu­ta kuin, et­tä pi­dän mus­tas­ta. Tai et­tä niit­ti­kau­la­pan­ta ja kirk­kaat hiuk­set voi­vat tar­koit­taa, et­tä eh­kä pi­dän niis­tä, tai ne so­pi­vat sii­hen aat­tee­seen, jo­hon koen kuu­lu­va­ni. Uni­ver­su­mil­le kii­tos punk­ka­reis­ta, joi­hin tu­tus­tuin ka­si­nol­la, jot­ka te­ki­vät ko­din mi­nul­le. He ja ne muu­ta­mat ys­tä­vä­ni luo­kal­la­ni, pi­ti­vät mi­nut hen­gis­sä. Kos­ka te yri­tit­te par­haan­ne tu­ho­ta kai­ken ha­lu­ni elää.

Ja yri­tin kyl­lä. Il­mei­ses­ti epä­on­nis­tuit­te. Har­mit­taa­ko?

Tal­vel­la ko­ti­bi­leis­sä, me­nin ta­lon ta­ka­na ole­vil­le por­tail­le ja viil­sin ran­tee­ni. Odo­tin ja an­noin it­se­ni va­lua lu­meen -20 pak­ka­ses­sa. Kun ta­ju­sin, mil­tä se tun­tui­si per­hees­tä, juok­sin si­säl­le ja kää­rin ran­tee­ni, en­kä kos­kaan ker­to­nut ke­nel­le­kään. Mi­kä­li oli­sin jää­nyt han­keen, se oli­si ol­lut tei­dän omal­la­tun­nol­lan­ne. Mut­ta oli­sit­ko vä­lit­tä­nyt?

En sel­vin­nyt il­man jäl­kiä kui­ten­kaan näis­tä vuo­sis­ta. Huu­dot oli­vat jat­ku­vaa, joka päi­vä, joka vä­li­tun­ti. Jopa kou­lun ul­ko­puo­lel­la, kun sain en­sim­mäi­seen kän­nyk­kä­ni. Pu­he­lui­ta ”vedä ran­teet au­ki”. Niin. Tie­sin, kuka olit, kun soi­tit. Roi­kuit sis­kos­sa­ni epä­toi­voi­ses­ti kiin­ni, toi­vo­en, et­tä hän ha­lu­ai­si si­nus­ta jo­tain. Pu­rit­ko mi­nuun olo­a­si? Et kos­kaan saa­nut vas­ta­kai­kua. Tie­sit kyl­lä, mitä kuu­lin joka päi­vä. Mitä, jos sa­na­si oli­si­vat saa­neet hyp­pää­mään kal­li­ol­ta?

Var­ta­lo­ni on täyn­nä van­ho­ja ar­pia. Ar­pia joi­ta tein it­sel­le­ni, sain it­se­ni tun­te­maan jo­tain muu­ta kuin hen­ki­sen tus­kan, jon­ka ai­heu­tit­te. En­nen ne muis­tut­ti­vat teis­tä, ajas­ta, jon­ka muis­tan vain osit­tain. Nyt ne ovat tais­te­lu­ar­pia. Merk­ke­jä ajas­ta, jos­ta sel­vi­sin elos­sa. Joka sai mi­nut ar­vos­ta­maan sitä, et­tä olen elos­sa. Ei­vät muis­to teis­tä. Kun­ni­oi­tus it­se­ä­ni koh­taan. Pää­tin sel­vi­tä elos­sa. Teis­tä huo­li­mat­ta.

Mut­ta luu­lit­te­ko, et­tä olit­te ai­noi­ta, jot­ka te­ki­vät pa­haa? Ei to­ki­kaan. Har­voi­hin muis­toi­hi­ni ylä­as­tees­ta, ih­mi­sis­tä, jot­ka ki­dut­ti­vat hen­ki­ses­ti, pää­see myös kak­si opet­ta­jaa.

Toi­nen saar­na­si saa­ta­nan­pal­vo­jis­ta, tuli pul­pet­ti­ni eteen ja tui­jot­ti niin pis­tä­väs­ti, et­tä us­kon sen tun­tu­neen luok­kaa myö­ten. Te­hän näit­te sen? Ja sait­te li­sää voi­maa. Olit hir­viö. Tun­sin sen kat­seen ai­na tun­nil­la ja ai­na, kun kä­ve­lit ohit­se käy­tä­väl­lä. Toi­vot­ta­vas­ti et enää iki­nä pää­se lä­hel­le­kään op­pi­lai­ta. Muis­tan ai­na si­nut.

Toi­nen opet­ta­ja päät­ti ol­la haus­ka kul­kies­saan ohit­se­ni käy­tä­väl­lä men­nes­sään tun­nin jäl­keen tau­ko­ti­laan. ”Puut­tuu enää vii­ka­te”. Mil­tä se tun­tui saa­da nuo­ret nau­ra­maan? Tun­tui­ko se hy­väl­tä? Tun­tuu­ko hy­väl­tä, et­tä an­noit hy­väk­syn­tä­si kou­lu­kiu­saa­mi­sel­le, mikä mel­kein vei hen­gen?

Kii­tos si­nul­le iha­na luo­kan oma opet­ta­ja. Hi­vu­tin pul­pet­ti­ni ai­na si­vut­tain ta­ju­a­mat­ta­ni, kä­vit vain kään­tä­mäs­sä sen oi­kein­päin, te­ke­mät­tä sii­tä sen isom­paa nu­me­roa. En iki­nä ker­to­nut si­nul­le, mitä ta­pah­tui. En oi­kein tie­dä mik­si. Hä­pe­äs­tä? Tie­dän, et­tä oli­sit muut­ta­nut kai­ken.

Se, mikä ysi­luo­kan en­sim­mäi­sel­lä vii­kol­la jäi mie­leen, oli kun pik­kui­nen seis­ka­luok­ka­lai­nen hauk­kui. En kos­kaan ol­lut näh­nyt ky­seis­tä ih­mis­tä en­nen. Mat­ki vain mui­ta. Te teit­te sen. Juu­ri te, jot­ka huu­sit­te pe­rää­ni. Näy­tit­te esi­merk­kiä, ja omil­la va­lin­noil­lan­ne muu­tit­te tu­le­vai­suut­ta, ja sitä, mi­ten hän koh­te­li mi­nua.

Te ysi­luok­ka­lai­set aloi­tit­te sen kai­ken. Teil­le se oli var­maan vit­si. Mi­nul­le ei. Näen tei­dän vit­seis­tän­ne pai­na­jai­sia. Teis­tä oli haus­kaa huu­del­la mi­nul­le ja nuo­rem­mat ot­ti­vat mal­lia teis­tä. Mi­nun päi­vit­täi­nen hel­vet­ti­ni oli val­mis.

Kä­sit­te­len sitä vie­lä­kin. Jos­kus näen pai­na­jai­sia. Olin on­ne­kas ja mi­nul­la oli ys­tä­viä, jot­ka ei­vät läh­te­neet sii­hen mu­kaan. Muu­ten oli­sin mel­ko var­mas­ti kuol­lut. Se, ar­vet, muis­tot, vai­keus luot­taa. Kaik­ki on teis­tä. Mut­ta muut läh­ti­vät mu­kaan. Lii­an moni. Ja yh­den­kään ei oli­si pi­tä­nyt hy­väk­syä sitä. Se et­tä näet jo­tain vää­rää ta­pah­tu­van, et­kä puu­tu. Te­kee si­nus­ta osal­li­sen.

Näin jäl­ki­vii­saa­na. Tie­dän et­tä jos oli­sin ker­to­nut van­hem­mil­le­ni, yk­sin kär­si­mi­sen si­jaan kaik­ki oli­si­vat saa­neet osan­sa. Se rai­vo, jol­la tie­dän van­hem­pie­ni suo­jel­leen mi­nua. Toi­von, et­tä oli­sin teh­nyt niin. Jos­kus pääs­tän it­se­ni kar­kaa­maan mie­li­ku­vi­tus­maa­il­maan ja näen sen tu­hon, jon­ka he oli­si­vat ai­heut­ta­neet. Se saa mel­kein hi­hit­tä­mään. Oi kun­pa. Toi­von, et­tä te jot­ka kär­sit­te, ker­toi­sit­te van­hem­mal­le, opet­ta­jal­le, ke­nel­le ta­han­sa. Kaik­ki­al­le, niin kau­an et­tä joku kuu­lee. Jopa mi­nul­le. Älä jää yk­sin. Vaik­ka tun­net ole­va­si yk­sin, et ole. Olem­me tääl­lä ai­na. Si­nua var­ten.

Te, jot­ka huu­te­let­te. Tö­nit­te. Nau­rat­te. Olet­ko val­mis kan­ta­maan seu­rauk­set te­ois­ta­si? Olet­ko val­mis elä­mään sen kans­sa, et­tä ih­mi­nen sa­tut­taa it­se­ään, kos­ka ei kes­tä hen­kis­tä kär­si­mys­tä? Olet­ko val­mis sii­hen, et­tä joku eh­kä te­kee it­se­mur­han? It­se­mur­ha on kou­lu­kiu­saa­mi­sis­sa ol­lut ai­na mie­les­tä­ni huo­no sana. Se on mur­ha.

Olet­ko val­mis sii­hen? Val­mis kan­ta­maan vas­tuun ko­ko­nai­sen elä­män me­ne­tyk­ses­tä? Lap­sen, vel­jen, iso­si­sän, iso­äi­din, kaik­kien su­run, hen­gen me­ne­tyk­sen, joka joh­tui si­nus­ta. Tie­tä­mään, et­tä kaik­kien näi­den ih­mis­ten suru on si­nun har­teil­la­si, si­nun va­lin­ta­si joh­ti mo­nen elä­män rik­kou­tu­mi­seen.

Vä­li­tä. Vä­li­tä toi­ses­ta, vaik­ka et pi­täi­si ih­mi­ses­tä. Mene vä­liin. Mitä ta­han­sa. Ja tie­dän, et­tä osa muis­taa lu­kies­saan, kuka olen. Toi­voi­sin kui­ten­kin, et­tä et­te sa­noi­si ni­me­ä­ni ää­neen. Tämä oli ta­ri­na­ni, joka piti saa­da ulos. Mi­nun unoh­taa. Mui­den lu­kea ja eh­kä op­pia jo­tain.

Mus­ta on edel­leen lem­pi­vä­re­jä. Hiuk­set ei­vät ole vie­lä­kään nor­maa­lin vä­ri­set. Olen nai­mi­sis­sa. Ih­mi­sen kans­sa, joka ra­kas­taa kaik­kia vi­vah­tei­ta mi­nus­sa. Kes­tää sen c-ptsd oi­reet. Joka saa tun­te­maan kaik­kia asi­oi­ta, joi­ta luu­lin, et­tä en iki­nä voi tun­tea tei­dän ta­kia. Ym­pä­ril­lä on vain ih­mi­siä jot­ka ra­kas­ta­vat mi­nua sel­lai­se­na kuin olen. Hy­väk­sy­vät mi­nut sel­lai­se­na kuin olen. Har­ras­tan asi­oi­ta joi­ta ra­kas­tan.

Ja tie­dät­te­kö. Olen pa­rem­pi ih­mi­nen kuin iki­nä oli­sin voi­nut us­koa. Ja mitä tei­hin kiu­saa­jiin ver­ra­taan. Se on hel­ve­tin pal­jon enem­män. Jä­tän muis­to­ni, haa­va­ni. Ja te jot­ka muis­tat­te. Elä­kää men­nei­den tun­tei­de­ni kans­sa. Mi­nul­la ei ole enää tar­vet­ta niil­le. Adi­os.

Ni­me­tön