Us­kon asi­oi­den tu­li­si ol­la meil­le kul­lan ar­voi­sia. Kan­nat­taa heit­täy­tyä täy­sil­lä nii­hin mu­kaan. Raa­ma­tun lu­pauk­set an­ta­vat toi­von, joka kan­taa mo­nel­la ta­paa.

Kan­nat­taa teh­dä pa­ran­nus. Nuo­ruu­den ai­ka­na jo Jee­sus ha­lu­ai­si tul­la mu­kaan elä­män suu­reen seik­kai­luun. Jos­kus kyl­lä on hy­väk­si käy­dä omi­a­kin pol­ku­ja. To­de­ta.ei maa­il­ma an­ta­nut­kaan mi­nul­le odo­tet­tu­ja ruu­su­ja. Piik­ke­jä mo­nel­le kyl­lä­kin. Sil­loin ei tar­vit­se si­nun ja mi­nun van­ha­na kon­hot­taa – vai mitä mei­naat?

Nyt maa­il­mas­sam­me on mart­tyy­re­ja enem­män kuin kos­kaan ai­kai­sem­min. Tääl­lä Suo­mes­sa mo­net ei­vät ha­lua edes kuun­nel­la pu­het­ta vai­no­tuis­ta kris­ti­tyis­tä.

Rak­kaus Raa­mat­tuun ja sen sa­no­maan ei kaik­kia kiin­nos­ta. Ju­ma­la odot­taa meil­tä ko­ko­naan enem­män, kuin mei­dän mie­li­pi­teem­me. Mo­net luot­ta­vat omaan hy­vyy­teen ihan so­ke­as­ti. Tai­vas­paik­ka on suu­rin lah­ja, jota kai­kil­le tar­jo­taan. Mo­net ei­vät tätä kä­si­tä. Su­rul­lis­ta.

”Ol­kaa Sa­nan te­ki­jöi­tä, ei­kä vain sen kuu­li­joi­ta, pet­tä­en it­sen­ne.” (Jaak.1:22). Lau­lun­te­ki­jä sa­noit­taa: ”Us­ko Jee­suk­seen on enem­män kuin mie­li­pi­teet maan. Se on enem­män, kuin osaam­me me aja­tel­lak­kaan. Se on rak­kau­del­la ojen­net­tu käsi Ju­ma­lan, jo­hon tart­tu­mal­la elää us­kal­lan”.

Kan­nat­taa et­siä elä­mään­sä kes­tä­viä ar­vo­ja. Omis­taa ilon, jon­ka se tuo tul­les­saan.

Taas jou­lu lä­hes­tyy. Joil­lek­kin se on ah­dis­tuk­sen ai­kaa pit­ki­ne py­hi­neen. Sil­loin oli­si hyvä val­mis­tau­tua sii­hen hil­jai­sin ru­kouk­sin. Eräät ki­ro­a­vat sen jo nyt. Kuin­ka ra­hat riit­tä­vät ja vaa­ti­mus­ten pai­no­jen al­la eräät tus­kai­le­vat. Oli­si ker­ran­kin rau­hal­li­nen ja päih­tee­tön jou­lu meil­lä­kin, joku huo­kai­lee.

Mut­ta en­ke­li sa­noi heil­le: ”Äl­kää pe­lät­kö, minä il­moi­tan teil­le suu­ren ilon, joka on tu­le­va kai­kel­le kan­sal­le” (Luuk.2:10). Sil­ti jou­lun sa­no­mas­sa on vie­lä tä­nään­kin hoh­toa ja pala tai­vas­ta. Kii­tos Ju­ma­lal­le kai­kis­ta, jot­ka sy­dä­mes­sään viet­tä­vät ai­don jou­lun. Py­hit­tä­vät sen per­heel­leen, ys­tä­vil­leen ja ven­to­vie­rail­le­kin.

(Hebr.11:36-38). ”Toi­set taas ovat saa­neet ko­kea pilk­kaa ja ruos­ki­mis­ta. Vie­lä­pä kah­lei­ta ja van­keut­ta. Hei­tä on ki­vi­tet­ty, kiu­sat­tu, rik­ki­sa­hat­tu, mie­kal­la sur­mat­tu. He ovat kier­rel­leen ym­pä­ri lam­paan na­hois­sa ja vuo­hen na­hois­sa, puut­teen alai­si­na, ah­dis­tet­tui­na ja pa­hoin­pi­del­ty­nä. He, jot­ka oli­vat lii­an hy­viä täl­le maa­il­mal­le. He ovat har­hail­leet erä­mais­sa, vuo­ril­la, luo­lis­sa ja maa­kuo­pis­sa.”

Min­kä hin­nan Sinä ys­tä­vä­ni olet val­mis mak­sa­maan us­kos­ta Jee­suk­seen?

Ol­laan jou­lu­mie­lel­lä, ei pa­hoi­te­ta ke­nen­kään miel­tä. Hy­myil­lään jos­kus ven­to­vie­raal­le­kin. Ei mi­kään pik­ku­jut­tu! Hän voi tar­vi­ta pien­tä koh­taa­mis­ta kaup­pa­jo­nos­sa. Hän voi ol­la vä­sy­nyt.

An­ne­taan jou­lun sa­no­man kos­ket­taa. Toi­voa ja us­kal­lus­ta kai­kil­le.

Mar­ja-Riit­ta Vie­rik­k­ko