”Mie­le­ni mi­nun te­ke­vi, ai­vo­ni ajat­te­le­vi, läh­te­ä­ni lau­la­ma­han, saa`ani sa­ne­le­ma­han, su­ku­virt­tä suol­ta­ma­han, la­ji­virt­tä lau­la­ma­han.”

Ka­le­va­lan päi­vä jo­kon myös­ki suo­ma­laa­sen kult­tuu­rin päi­vä on he­le­mi­kuun lo­pus. Kun tuo­ta Ka­le­va­laa pla­raa niin ha­vaat­too jot­tei sen sa­no­ma oo yh­tää va­na­han­nu vaik­ka sil­lä ikää on­ki.

”Lyö­kääm­me käsi kä­te­hen, sor­met sor­mien lo­ma­han.” Vaik­ka sii­nä pu­hu­ta­han­ki sa­noos­ta ja lau­la­mi­ses­ta niin kyl­lä se pä­tee mo­ne­hen muu­hun­ki yh­tee­se­hen yrit­tä­mi­se­hen. Yh­tö­höö­siä non maan ja tai­va­han neuv­vot sa­no­ta­han sa­nam­par­res­ki. Yh­tees­työs on voim­maa.

Ka­le­va­las ker­ro­ta­han kuin­ka mu­ku­lat, mai­to­par­rat pa­haa­set ja pii­mä­suut pik­ka­raa­set op­pii sii­nä asuul­les va­na­hem­mil­tan­sa. Kun va­na­hem­mat teki työ­tä isä veis­ti kir­ves­vart­ta ja äi­tee ke­he­räs. Vaik­ka ny­kyy­nen elä­mäm­me­no on­ki eri­mois­ta ja työ ei ook­kaa sii­nä ko­to­tan­hu­vil­la. Niin kyl­lä va­na­hem­pien an­ta­mat ope­tuk­set on tä­nä­ki päi­vä­nä mu­ku­lool­le se elä­män pe­rus­ta.

Sam­po ei puut­tu­nu sa­no­ja. Ka­le­va­las pu­hu­ta­han pa­lio sa­noos­ta. Sa­nat lau­le­ta­han, sa­nel­la­han, suol­le­ta­han. Sa­nat su­laa suus. Nii­tä sa­ret saat­te­loo, tuu­li tuoo, me­ren aal­lot ajaa, lin­nut lii­te­löö ja pui­ren lar­vat hu­ma­jaa. Ka­le­va­las ylis­te­tä­hän myös­ki nais­ten kau­neut­ta ja mies­ten san­ka­ri­te­ko­ja. Mut­tei Ka­le­va­las­kaa vain sa­no­ja so­liu­tel­tu, lau­lu­ja lu­ri­tel­tu ja san­ka­rii­na seik­kaal­tu. Ei niil­lä elet­ty. Piti vi­liel­lä maa­ta ja ka­ri­aa ka­su­vat­taa jot­to­lis hen­gis py­syt­ty. Ky­ly­vi mai­ta ja ky­ly­vi soi­ta. Ru­noos on pa­lio oho­jee­ta maav­vi­lie­lyk­ses­tä ja pu­het­ta ta­val­li­sen ihi­mi­sen työs­tä.

Va­na­ha Väi­nä­möö­nen ot­ti kou­ra­han jy­viä ja läh­ti mai­ta ky­ly­vä­mä­hän sie­men­tä si­rot­ta­ma­han. Se nii­tä ky­ly­vi kyy­hät­te­li Luo­jan sor­mien lo­mit­te, Kaik­ki­val­lan kä­ren kaut­ta. Maav­vi­lie­ly oli sil­loon luon­non ar­mool­la. Si­tä­hän son vi­ä­ki vaik­kei niin täy­rel­li­ses­ti.

Ka­le­va­las­ta on pääl­lim­mää­sek­si pa­li­ol­ta mie­le­hen jää­ny ja ihi­mis­ten muis­ti­hin ka­le­va­laas­ten mies­ten san­ka­ri­te­ot. Ka­le­va­las on hy­vin pa­lio muu­ta­ki asi­aa ja os­viit­taa elä­mä­hän ja työ­te­ko­hon.

Mut­ta tuon va­ha­van ki­ri­an lop­pu­sä­ke­his on meil­le lo­ho­rul­lis­ta lu­jet­ta­vaa. Son sa­not­tu jo sil­loon: ”Sii­tä­pä nyt tie me­ne­vi, ura uu­si ur­ke­ne­vi, laa­jem­mil­le lau­la­joil­le, run­sa­ham­mil­le ru­noil­le, nuo­ri­sos­sa nou­se­vas­sa, kan­sas­sa ka­su­a­vas­sa.”

Kert­tu Kar­hu