"Päi­vä vain ja het­ki ker­ral­lan­sa, sii­tä loh­du­tuk­sen ai­na saan. Mitä päi­vä tuo­kin tul­les­san­sa, Isä hoi­taa las­ta ar­mol­laan.

Kä­des­sään hän joka päi­vä kan­taa, tie­tää kai­ken, mitä tar­vit­sen. Päi­vän kuor­mat, le­von het­ket an­taa, mur­heen niin kuin ilon sees­tei­sen. (Vir­si 338)."

Ku­lu­neen ke­vät­kau­den ai­ka­na olen jou­tu­nut use­as­ti py­säh­ty­mään ja ajat­te­le­maan näi­tä tu­tun vir­ren sa­no­ja. Lä­hi­pii­rin suru-uu­ti­set ovat tul­leet liki ja ve­tä­neet sa­nat­to­mak­si suu­ren su­run edes­sä. Näis­sä vir­ren sa­nois­sa on loh­du­tus ja tur­va. Ne ovat kuin hil­jais­ta sy­dä­men ru­kous­ta: Nyt men­nään päi­vä ja het­ki ker­ral­laan.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa (6:5–13) Jee­sus pu­huu ru­kouk­ses­ta var­sin ar­ki­ses­ti. Hän ke­hot­taa pu­hu­maan Ju­ma­lal­le kuin Isäl­le. Eli sil­lä ta­voin kuin lap­si pu­huu omal­le tär­ke­äl­le van­hem­mal­leen; isäl­leen, jo­hon luot­taa. Täl­löin lap­sen ei tar­vit­se miet­tiä lii­kaa sa­no­ja, si­säl­lön­kin kans­sa voi vä­lil­lä ol­la niin ja näin. Jee­sus ei odo­ta meil­tä, hä­nen lap­sil­taan, täy­del­lis­tä ru­kous­suo­ri­tus­ta: Hän kai­paa yli­pää­tään kuul­la mei­dän ään­täm­me.

Ru­kouk­set voi­vat kul­kea mu­ka­na ar­jes­sa. Ne voi­vat ol­la kai­ken kii­reen kes­kel­lä lau­sut­tu­ja pyyn­tö­jä tai hil­jais­ta ru­kous­ta. Se on aja­tus­ten aset­tu­mis­ta Ju­ma­lan eteen. On hyvä muis­taa, et­tä lap­se­na opit­tu il­ta­ru­kous kan­taa vie­lä näin ai­kui­se­na­kin.

Myös Jee­suk­sen opet­ta­ma Isä mei­dän- ru­kous ki­teyt­tää kai­ken olen­nai­sen. Se an­taa sa­nat sil­loin, kun omia ei vält­tä­mät­tä löy­dy. Ru­kous on eri­tyi­ses­ti luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä mei­tä kuun­nel­laan sil­loin­kin, kun sa­nat ovat ha­ta­ria tai puut­tu­vat ko­ko­naan.

On loh­dul­lis­ta muis­taa, et­tä huo­kaus­kin riit­tää.

Lee­na Ran­ta-Opas