Meil­le mo­nel­le on kun­nia asia, et­tä lu­pauk­sis­ta pi­de­tään kiin­ni. Kun jo­kin asia on lu­vat­tu, sii­tä pi­de­tään kiin­ni.

Sil­ti tie­däm­me omas­ta ja tois­tem­me elä­mäs­tä, et­tei se ai­na on­nis­tu. Lu­pauk­set voi­vat unoh­tua, siir­tyä tai jää­dä to­teu­tu­mat­ta. Syi­tä on mo­nia ajan­puu­te, ta­lou­del­li­set ra­joit­teet tai ar­jen kii­re. Lu­pauk­sen rik­ko­mi­nen jät­tää jäl­jen. Pet­ty­mys voi tun­tua pit­kään­kin, kos­ka lu­pauk­siin liit­tyy luot­ta­mus.

Ju­ma­la on toi­sen­lai­nen. Hän pi­tää sen, mitä on lu­van­nut. Hä­nen lu­pauk­sen­sa ei­vät hor­ju ajan mu­ka­na ei­vät­kä jää olo­suh­tei­den ar­moil­le. Usein Ju­ma­lan vas­taus tai joh­da­tus ei kui­ten­kaan ole juu­ri sel­lai­nen kuin oli­sim­me toi­vo­neet. Moni meis­tä on ko­ke­nut, et­tä Ju­ma­lan tapa vas­ta­ta ru­kouk­siin voi yl­lät­tää, vii­pyä tai kul­kea tie­tä, jota em­me it­se oli­si va­lin­neet.

En­si sun­nun­tai­na vie­te­tään Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vää. Raa­ma­tun­teks­tis­sä ker­ro­taan (Luuk. 1:39-45) Ma­ri­an vie­rai­lus­ta su­ku­lai­sen­sa Eli­sa­be­tin luo­na. Het­keä ai­em­min Ma­ri­an elä­mä oli muut­tu­nut. En­ke­li Gab­riel oli il­mes­ty­nyt Ma­ri­al­le ja il­moit­ta­nut, et­tä Ma­ria tu­li­si ras­kaak­si ja syn­nyt­täi­si po­jan. Lap­sel­le tu­li­si an­taa nimi Jee­sus. Ma­ria aset­tuu Ju­ma­lan käy­tet­tä­väk­si ja il­mai­see suos­tu­muk­sen­sa. ”Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­not.”

Ma­ria us­koi sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää lu­pauk­sen­sa. Hän ei tien­nyt, mitä kaik­kea hä­nen eteen­sä tu­li­si, mil­lai­sia ilo­ja ja su­ru­ja tie toi­si mu­ka­naan. Sil­ti hän va­lit­si luot­ta­muk­sen. Ja Ju­ma­lan lu­paus piti – Kris­tus syn­tyi maa­il­maan ja toi mu­ka­naan sen toi­von, jo­hon tä­nään­kin tur­vau­dum­me.

Mei­dän omas­sa elä­mäs­säm­me kaik­ki lu­pauk­set ei­vät pidä. Ih­mis­ten lu­pauk­set voi­vat hor­jua, mut­ta Ju­ma­lan lu­paus­ten va­raan voi ai­na no­ja­ta. Hän kul­kee kans­sam­me niin ilois­sa kuin su­ruis­sa, ei­kä hä­nen us­kol­li­suu­ten­sa rii­pu mei­dän on­nis­tu­mi­ses­tam­me.

Tä­män päi­vän kes­kel­lä saam­me sa­noa Ma­ri­an ta­voin: ”Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­not.” Se on luot­ta­muk­sen ru­kous – ja sa­mal­la le­poa Ju­ma­lan lu­pauk­sis­sa, jot­ka ei­vät petä.

An­na-Kai­sa Heik­ki­lä