”Sinä, Her­ra olet lin­na­ni ja tur­va­paik­ka­ni. Ju­ma­la­ni, si­nuun minä tur­vaan. Hän le­vit­tää sii­pen­sä yl­le­si, ja sinä olet tur­vas­sa nii­den al­la.

Hä­nen us­kol­li­suu­ten­sa on si­nul­le muu­ri ja kil­pi.” (Psal­mi 91:2,4).

Me em­me ole yk­sin täs­sä maa­il­mas­sa. Tämä on mi­nul­le to­del­la hel­pot­ta­va aja­tus. Sitä al­kaa maa­il­man me­noa kat­sel­les­saan tun­te­maan it­sen­sä hel­pos­ti pie­nek­si ja yk­si­näi­sek­si. Ju­ma­la tah­too kui­ten­kin ol­la mei­dän kans­sam­me ja tu­kea mei­tä mat­kal­lam­me min­ne iki­nä se vie­kään. Meis­tä jo­kai­nen kä­ve­lee tä­män mat­kan teh­den omat pää­tök­sen­sä. Jot­kin asi­at saat­ta­vat ol­la suu­ria ja rank­ko­ja, jol­loin tun­tuu, et­tä maa lu­his­tuu jal­ko­jen al­ta. Sil­loin voim­me kui­ten­kin tur­vau­tua suu­rem­paan. Ju­ma­la on ai­na kans­sam­me ja val­mii­na kan­ta­maan mei­tä elä­mäm­me vai­keim­pi­na het­ki­nä.

Mi­nul­le tämä on ai­na konk­re­ti­soi­tu­nut par­hai­ten Kau­nein uni -ru­non sa­nois­sa: ”Erää­nä yö­nä näin un­ta, et­tä kul­jin ran­nal­la Jee­suk­sen kans­sa. Tum­mal­le tai­vaal­le hei­jas­tui ta­pah­tu­mia elä­mäs­tä­ni. Jo­kai­ses­sa ku­vas­sa näin hie­kas­sa kah­det ja­lan­jäl­jet, toi­set oli­vat mi­nun, toi­set Jee­suk­sen. Kun vii­mei­nen kuva avau­tui etee­ni, et­sin kat­seel­la­ni ja­lan­jäl­kiä hie­kas­ta. Huo­ma­sin, et­tä ai­na elä­mä­ni vai­keim­pi­na ja su­rul­li­sim­pi­na het­ki­nä ja­lan­jäl­kiä oli jää­nyt vain yh­det. Sitä en voi­nut ym­mär­tää, ja sik­si ky­syin Jee­suk­sel­ta, mitä tämä mer­kit­si. Her­ra, lu­pa­sit, kun läh­din seu­raa­maan si­nua, et­tä kul­jet kans­sa­ni koko mat­kan. Mut­ta nyt näen, et­tä elä­mä­ni vai­keim­pi­na ai­koi­na hiek­kaan on jää­nyt vain yh­det ja­lan­jäl­jet. Mik­si jä­tit mi­nut yk­sin sil­loin, kun tar­vit­sin si­nua ki­peim­min? Jee­sus vas­ta­si: Ra­kas lap­se­ni, en iki­nä jätä si­nua yk­sin kär­si­myk­siin ja ko­e­tuk­siin. Näit vain yh­det ja­lan­jäl­jet sik­si, et­tä minä kan­noin si­nua.”

Ju­ma­la py­syy mei­dän kans­sam­me ja tah­too ol­la meil­le tuki ja tur­va­paik­ka. Me saam­me ai­na kään­tyä hä­nen puo­leen­sa ja pyy­tää apua. Mei­dän ei tar­vit­se jak­saa yk­sin vaan voim­me jät­tää it­sem­me Ju­ma­lan kä­si­var­sil­le. Lap­se­na lau­loin Ju­ma­lan käm­me­nel­lä ja us­koin joka sa­nan. Ju­ma­la kut­suu mei­tä tur­vaan ja kan­taa mei­tä voi­mal­laan. Maa­il­man myrs­ky­jen kes­kel­lä on vain help­po unoh­taa kuin­ka suu­ti Hä­nen rak­kau­ten­sa on mei­tä koh­taan. Hän ei kos­kaan hyl­kää lap­si­aan vaan kul­kee vie­rel­läm­me. Py­säh­ty­kääm­me siis tä­nään kiit­tä­mään hän­tä kai­kes­ta sii­tä rak­kau­des­ta ja huo­len­pi­dos­ta, jon­ka hän mei­dän osak­sem­me an­taa. Toi­vot­ta­vas­ti löy­däm­me kaik­ki sen tur­va­pai­kan, jon­ka Ju­ma­la on meil­le suo­nut.

Kat­ri Ala­kor­tes

nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja

Kau­ha­jo­en seu­ra­kun­ta