En­si sun­nun­tain teks­teis­sä on raa­ma­tun­ker­to­mus (Mark 2:1-12), joka on pu­hu­tel­lut eri­tyi­ses­ti.

Ker­to­muk­ses­sa ker­ro­taan mi­ten nel­jä mies­tä kan­taa hal­vaan­tu­nut­ta ys­tä­vää paa­reil­la tuo­dak­seen hä­net Jee­suk­sen luok­se. Jee­sus oli vie­rai­le­mas­sa Ka­per­nau­mis­sa. Pai­kal­le pääs­tyä mie­het huo­ma­si­vat, et­tä vä­keä oli niin pal­jon, et­tei­vät he pääs­seet tuo­maan mies­tä Jee­suk­sen eteen. Sil­loin he pur­ki­vat ka­ton, sil­tä koh­den mis­sä Jee­sus oli ja las­ki­vat hal­vaan­tu­neen alas vuo­de­ma­tol­la. Jee­sus näki hei­dän us­kon­sa ja sa­noi hal­vaan­tu­neel­le ”Poi­ka­ni, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si.” Pai­kal­la oli myös muu­ta­mia lai­no­pet­ta­jia, jot­ka pa­hek­sui­vat Jee­suk­sen toi­min­taa. He ei­vät us­ko­neet, et­tä Jee­sus on Ju­ma­lan poi­ka, jol­la on val­ta an­taa syn­nit an­teek­si. Jee­sus tie­si ih­mis­ten aja­tuk­set ja osoit­ti val­tan­sa. Mie­hel­le hän sa­noi ”nou­se, ota vuo­tee­si ja mene ko­tii­si”.

Tämä raa­ma­tun­ker­to­mus on vai­kut­ta­va mo­nel­la ta­paa. Mi­ten Jee­sus näki ih­mis­ten eri­lai­sia ti­lan­tei­ta. Hän näki ih­mis­ten to­del­li­sen vai­van, an­toi syn­nit an­teek­si ja pa­ran­si. Jee­sus ei pa­ran­ta­nut vain yk­sit­täis­tä ih­mis­tä, vaan toi toi­voa kai­kil­le kuu­li­joil­le. Täl­löin­kin oli pai­kal­la ih­mi­siä, jot­ka epäi­li­vät ja syyt­ti­vät.

Mi­nua pu­hut­te­lee nämä hal­vaan­tu­neen ys­tä­vät. Mi­ten he te­ki­vät kaik­ken­sa saa­dak­seen ys­tä­vän­sä Jee­suk­sen luo. He us­koi­vat ja luot­ti­vat, et­tä ai­no­as­taan Jee­sus voi aut­taa. Es­teet ei­vät pi­dä­tel­leet hei­tä. He ei­vät lan­nis­tu­neet, vaik­ka ti­lan­ne vai­kut­ti mah­dot­to­mal­ta. Ys­tä­vien apu oli mer­kit­tä­vää. Niin on myös tänä päi­vä­nä. Har­voin­pa me sel­vi­äm­me asi­ois­ta yk­sin. Tar­vit­sem­me lä­hei­si­äm­me mo­nen­lai­sis­sa het­kis­sä; oli­pa se vai­ke­an asi­an päät­tä­mi­nen tai joku konk­reet­ti­nen te­ke­mi­nen.

Us­ko on luot­ta­mis­ta Ju­ma­laan, Tai­vaal­li­se­na Isä­nä. Ru­kouk­ses­sa voim­me kan­taa lä­hei­si­äm­me ja ym­pä­ril­lä ole­via ih­mi­siä Ju­ma­lan eteen. Sa­moin me voim­me kut­sua hei­tä ti­lai­suuk­siin ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin.

”Jos en voi suo­raan Isän sy­liin juos­ta

ja us­kon var­muu­des­ta rie­mui­ta,

saan ah­dis­tuk­sen yös­sä si­nuun luot­taa

ja ää­neen huu­taa: Her­ra, ar­mah­da!”

Vir­si 289:2

An­na-Kai­sa Heik­ki­lä