Olen työs­ken­nel­lyt elä­mä­ni ajan mus­li­mien pa­ris­sa ja jat­kan sitä vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Mus­li­meil­la on hy­vin kau­no­pu­hei­nen tapa pu­hua Jee­suk­ses­ta ja yleen­sä Ju­ma­las­ta.

Se saat­taa jopa häm­men­tää miel­täm­me ja joh­taa mei­dät kaik­kein tär­keim­män ul­ko­puo­lel­le. Pää­si­äi­nen muis­tut­taa mei­tä sii­tä rat­kai­se­vas­ta eros­ta, joka meil­lä on mui­den us­kon­to­jen kans­sa, Ju­ma­lan Po­jan kuo­le­man kiel­tä­mi­sen, ve­rel­lä ta­pah­tu­van lu­nas­tuk­sen kiel­tä­mi­sen, ylös­nou­se­mi­sen kiel­tä­mi­sen. Raa­mat­tua kri­ti­soi­vat sekä mus­li­mit et­tä hy­vin mo­net muut sii­tä, et­tä Raa­ma­tun kir­joit­ta­jat pai­sut­te­le­vat asi­oi­ta.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni mie­les­sä­ni on ti­lan­ne, jol­loin apos­to­li Pie­ta­ri Her­ran käs­kys­tä oli al­ka­nut kä­vel­lä ve­den pin­nal­la Jee­sus­ta koh­den. Täs­tä­kin Raa­ma­tun koh­das­ta on eri­lai­sia nä­ke­myk­siä, mut­ta en nyt käy nii­tä läpi, vaan aja­tuk­se­ni on toi­saal­la. Täs­sä Raa­ma­tun koh­das­sa huo­ma­tes­saan, mi­ten ra­jus­ti tuu­li, Pie­ta­ri pe­läs­tyi ja al­koi va­jo­ta. ”Her­ra, pe­las­ta mi­nut!”, hän huu­si. Jee­sus ojen­si heti kä­ten­sä, tart­tui hä­neen ja sa­noi: ”Vä­häi­nen­pä on us­ko­si! Mik­si aloit epäil­lä?” Jee­sus moit­ti ope­tus­lap­ses­sa ole­vaa us­kon vä­hyyt­tä. Mut­ta hän ei kiel­täy­ty­nyt avus­ta! Hän rien­si pe­las­ta­maan Pie­ta­rin. Meil­le kai­kil­le tämä on tut­tua. Kuin­ka usein sa­nom­me­kaan: Minä us­kon, mut­ta epäi­len. Minä us­kon, mut­ta pel­kään. Minä us­kon, mut­ta en ym­mär­rä. Minä us­kon, mut­ta se no­lot­taa mi­nua.

Jee­sus sa­noo kui­ten­kin toi­ses­sa koh­den: ”Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo.” Mut­ta me saam­me myös tun­nus­taa epä­us­kom­me! Le­vit­tää epä­us­kom­me Jee­suk­sen eteen.

Mi­ten va­paut­ta­vaa on saa­da ol­la re­hel­li­nen Pie­ta­rin kans­sa Ju­ma­lan edes­sä. Mei­dän ei tar­vit­se esit­tää hy­vää tai su­perk­ris­tit­tyä tai kai­kes­ta sel­viy­ty­jää. Ei meis­sä it­ses­säm­me ole­kaan us­koa, mut­ta se tu­lee Ju­ma­lal­ta se­kin.

Kris­ti­tyn elä­mä ei ole elä­mää ai­no­as­taan sen mu­kaan, mitä sil­mil­läm­me nä­em­me, tai nii­den tie­to­jen mu­kaan, jot­ka ovat käy­tös­säm­me, vaan se on elä­mis­tä us­kon mu­kaan. Tämä us­ko tu­lee Raa­ma­tun Sa­nas­ta.

Me saam­me roh­ke­as­ti lä­hes­tyä Ju­ma­laa us­ko­en, et­tä hän kuu­lee mei­tä, mitä sit­ten pyy­däm­me­kin hä­nen tah­ton­sa mu­kai­ses­ti. Ja kun tie­däm­me hä­nen kuu­le­van kaik­ki pyyn­töm­me, tie­däm­me myös, et­tä saam­me sen, mitä hä­nel­tä pyy­däm­me. Jee­sus sa­noo: ”Tä­hän as­ti te et­te ole pyy­tä­neet mi­tään mi­nun ni­mes­sä­ni. Pyy­tä­kää, niin te saat­te, ja tei­dän ilon­ne on täy­del­li­nen.”

Mar­ja-Lii­sa Ez­zi­ne