Lap­set ovat kai­kis­sa sa­nois­saan ja te­ois­saan ai­to­ja ja re­hel­li­siä. He sa­no­vat, mitä ajat­te­le­vat ja ei­vät peit­te­le tun­tei­taan - on ky­sees­sä sit­ten ilo, suru tai kiuk­ku.

Kun lap­si sit­ten kas­vaa nuo­rek­si ja sii­tä ai­kui­sek­si, ai­tous ja re­hel­li­syys lai­me­ne­vat ja jopa peit­ty­vät. On­ko syy­nä se, et­tä alam­me nou­dat­taa yh­tei­sön mei­hin is­kos­ta­mia nor­me­ja ja mie­tim­me lii­kaa ”mitä muut meis­tä ajat­te­le­vat”, jol­loin ryh­dym­me va­ro­maan sa­no­jam­me ja peit­te­le­mään tun­tei­tam­me?

Hie­no esi­merk­ki täs­tä las­ten ai­tou­des­ta ja re­hel­li­syy­des­tä oli seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­sen Anit­ta Vuo­re­lan ve­te­raa­ni­päi­vän juh­las­sa ker­to­mus ala­kou­lun aa­mu­na­vauk­ses­ta, mis­sä kou­lu­lai­set va­lit­si­vat ilon tee­maan so­pi­vak­si lau­luk­si Maam­me-lau­lun. Lau­lus­sa oli kuu­lu­nut ilo ja yl­peys omas­ta maas­ta. Kun­pa me ai­kui­set­kin voi­sim­me ol­la las­ten kal­tai­sia sa­nois­sam­me, te­ois­sam­me ja vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tois­ten ih­mis­ten kans­sa.

Tuo­mas Koi­vu­nie­mi