On sa­tei­nen syys­päi­vä, pil­vet ”roik­kuu” ma­ta­lal­la, mut­ta nos­tan kat­see­ni ja mie­li­ku­vi­tuk­se­ni pil­vien ylä­puo­lel­le.

Siel­lä on au­rin­ko ja si­ni­tai­vas, se an­taa uut­ta toi­voa, sa­teen jäl­keen tu­lee pou­ta.

Men­nei­siin vuo­siin ja vuo­si­kym­me­niin ei kan­na­ta lii­kaa ”pe­ruut­taa”, mut­ta voi­han siel­tä poi­mia ”on­nen het­kiä”, jot­ka pi­ris­tä­vät miel­tä ja an­taa kii­tol­li­sen mie­len sii­tä, mitä hy­vää on saa­nut Luo­jal­ta lä­him­mäis­ten kaut­ta.

Tu­le­vai­suu­teen kur­kis­ta­mi­seen suh­tau­dun ai­ka va­ro­vas­ti, kos­ka näin ikään­ty­nee­nä tun­tuu sil­tä, et­tä jou­tuu tyy­ty­mään pie­niin ilon pil­kah­duk­siin, elik­kä on tär­ke­ää elää vain päi­vä ker­ral­laan ja tyy­tyä sii­hen, mitä Luo­ja suo.

Ai­na­kin mi­nun on pa­ras­ta tur­vau­tua Raa­ma­tun sa­naan, psal­mi 71 sii­tä 1-3 jae: ”Her­ra si­nuun minä tur­vaan, älä mil­loin­kaan hyl­kää mi­nua. Sinä olet van­hurs­kas, pe­las­ta mi­nut, va­pah­da mi­nut. Kuu­le mi­nun pyyn­tö­ni ja au­ta mi­nua. Ole mi­nul­le kal­lio, jon­ka suo­jaan saan pa­e­ta. Sinä joka tah­dot pe­las­taa mi­nut, sinä olet mi­nun kal­li­o­ni ja vuo­ri­lin­na­ni.”

Lo­puk­si lai­naan pän­tä­ne­läi­sen Toi­vo Hau­ta­vii­dan ru­non, hän on nöy­rä luon­teel­taan, kun ky­syin hä­nel­tä: ”Mi­ten saat ru­non syn­ty­mään?” Hän sa­noi: ”En mä nii­tä kek­si, ne tu­lee ’YL­HÄÄL­TÄ’”.

Toi­von runo: ”Saan kul­kea va­paa­na rak­kaan syn­nyin­maan tei­tä, met­sä­pol­ku­ja ja vai­ni­oi­ta. Sie­lu­ni ja koko ole­muk­se­ni kiit­tää Tai­vaan ja maan Her­raa ys­tä­vis­tä, vel­jis­tä ja si­sa­ruk­sis­ta­ni. Tai­val­lam­me kaik­ki elä­män tie­tä, kär­sien tai iloi­ten, jot­kut on­nen tai suu­ren rak­kau­den ko­kien. Kii­tos ra­kas Tai­vaan Isä si­nul­le mi­nun­kin elä­mäs­tä­ni. Kii­tos, et­tä saam­me yh­des­sä ra­ken­taa ra­kas­ta syn­nyin­maa­tam­me. Sinä Tai­vaan Isä, olet aut­ta­jam­me.”

Ju­ma­lan siu­naus­ta Kau­ha­jo­ki-leh­den lu­ki­joil­le!

Toi­vot­ta­vat

Tel­ler­vo ja Mat­ti Pih­la­ja­mä­ki