Ai­ka ta­voi­tel­ta­va asia tuo….., ilo. Sitä voi tun­tea mo­nes­ta syys­tä. Kun elä­mä su­juu jok­seen­kin mu­ka­vaa tun­nel­maa ko­kien, kai­kil­le ei tule vält­tä­mät­tä sil­loin Ju­ma­la mie­leen. Tyy­ty­mät­tö­myys voi sil­ti täyt­tää mie­lem­me.

Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: "On kir­joi­tet­tu, ei ih­mi­nen elä ai­no­as­taan lei­väs­tä, vaan jo­kai­ses­ta Sa­nas­ta, joka läh­tee Ju­ma­lan suus­ta." (Matt. 4:4)

Ky­e­tes­sään vaik­ka nau­ra­maan, ilo tu­lee ka­ve­rik­si. Hyvä huu­mo­ri tuot­taa voi­maa. Se saa par­haim­mil­laan mur­heet kaik­ko­a­maan. Huu­mo­ril­la vain tu­lee ol­la tur­val­li­set ja fik­sut ra­jan­sa. Sil­lä ei sai­si haa­a­voit­taa ke­tään, jol­loin se jät­tää huo­non jäl­ki­maun. Olet var­mas­ti ko­ke­nut tun­teen. ”Moni heit­te­lee sa­no­ja kuin mie­kan pis­to­ja, mut­ta vii­sas­ten kie­li on lää­ke.” (snl). Myön­tei­nen ja kos­ket­ta­va roh­kai­su kan­taa yli pa­han­kin päi­vän. To­tuus ai­na va­paut­taa ja kai­kis­ta asi­ois­ta voi pu­hua. Tah­di­kas ys­tä­vä pyr­kii sa­no­maan mie­li­pi­teen­sä louk­kaa­mat­ta. Kes­kus­te­lu hoi­taa ja ra­ken­taa. Ra­kas­te­taan avoi­muut­ta kai­kis­sa ih­mis­suh­teis­sa.

Ru­kous Ju­ma­lan kans­sa tuot­taa on­nea. Us­ko­va ru­koi­lee pal­jon. Kuka nyt ei ha­lu­ai­si iloi­sia ys­tä­viä rin­nal­leen. Ai­to ilo tart­tuu ja kau­nis­taa. Sii­tä on nyt 45 vuot­ta, kun tu­lin he­rä­tyk­seen ja yl­lät­tä­en us­koon. Jee­suk­ses­ta tuli mi­nul­le to­del­li­nen. Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma vei ja­lat al­ta. Iki­nä tuo ko­ke­mus ei ole him­men­ty­nyt. Vie­lä­kin tuo sama elä­män syke syk­kii. Enem­män kuin kos­kaan osaan tänä päi­vä­nä ar­vos­taa kris­til­li­siä ar­vo­ja! Kun on har­joi­tel­tu ta­sa­pai­noa jo näin­kin kau­an, ei voi ol­la kuin on­nel­li­nen. Kris­tit­ty­nä va­el­ta­mi­nen on sit­ten­kin kai­kis­ta tär­kein­tä.

Ju­ma­la ei kos­kaan lei­ki luo­tun­sa kans­sa. Hä­nen val­mis­ta­maan­sa pe­las­tus­ta voi vain ra­kas­taa koko sy­dä­mes­tä - vil­pit­tö­mäs­ti. Kaik­ki on jo Gol­ga­tal­la täy­tet­ty. Ar­moa on, et­tä ym­mär­tää ra­ken­taa jo var­hain täl­le pe­rus­tuk­sel­le, en­nen kuin vai­keu­det saa­vut­taa it­se kun­kin…., tah­dom­me tai em­me.

Maa­il­man tiel­lä ei elä­mä kos­kaan lah­jak­kaim­mal­le­kaan tuo niin suur­ta täyt­ty­mys­tä, joka ta­kai­si kes­tä­vän on­nen. Sen an­taa vain Jee­sus us­kot­han sen ? Mur­hee­si, taak­ka­si ja pii­lo­te­tut syn­ti­si pian jo hei­tä huo­maan Mes­ta­rin.

Pit­kän mat­kan olen kul­ke­nut. Vä­lil­lä lau­la­nut. Vä­lil­lä nau­ra­nut. Vä­lil­lä it­ke­nyt. Hyvä näin.

”Oon uu­si luo­mus Kris­tuk­ses­sa, van­ha taak­se jää­nyt jo on. Hän ot­ti omak­si lap­sek­seen. Pois­ti pi­me­än ja toi elä­män. Hän puh­dis­ti mun ve­rel­lään. Olen saa­nut syn­ti­ni an­teek­si. Olen saa­nut syn­tyä uu­des­ti. Olen löy­tä­nyt aar­teen kal­leim­man, olen löy­tä­nyt Jee­suk­sen.”(lau­lun sa­nat)

Si­nua siu­na­ten,

Mar­ja-Riit­ta Vie­rik­ko