On­ko vie­lä toi­voa, kun elä­mä ym­pä­ril­lä pau­haa an­ta­mat­ta mi­nul­le edes het­ken rau­haa? Mi­hin us­koa ja pa­nos­taa? Mi­hin luot­taa? Mis­tä löy­tää kes­tä­vän on­nen? Mi­ten saan ra­hat riit­tä­mään? Mi­hin voin tur­va­ta, kun kuo­le­ma äk­ki­ar­vaa­mat­ta ovel­le kol­kut­taa?

”Ope­ta mei­tä las­ke­maan päi­väm­me oi­kein, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­nen” (Ps 90:12). Men­nei­nä ai­koi­na pap­pien suus­ta kuu­li usein tä­män Raa­ma­tun koh­dan hau­ta­jai­sis­sa. Sen teh­tä­vä­nä oli he­rä­tel­lä saat­to­vä­keä elä­män ka­to­a­vai­suu­des­ta.

Kuka aut­tai­si, kun mur­heet ja huo­let ah­dis­ta­vat, vie­den ilon men­nes­sään? ”Oi, min­kä on­nen au­tuu­den vain us­ko myö­tään tuo. Kun it­se Her­ran Jee­suk­sen se omak­sem­me suo. Se su­rut mur­heet lie­ven­tää. Se tus­kat tui­mat ke­ven­tää ja toi­von vah­van iä­i­sen se tuo­pi sy­dä­meen.” (Oi, min­kä on­nen, au­tuu­den -lau­lun sa­nat).

Jee­suk­sen oman elä­mäs­sä on siu­naus. Ei on­ni et­sien tule vaan elä­en. Kat­ke­ruus on vaa­ral­lis­ta. Raa­ma­tus­sa on sii­hen­kin on­gel­maan ulos­pää­sy. Kaik­kiin ky­sy­myk­siin ei ajas­sa saa­da tääl­lä vas­tauk­sia. Ky­sy­myk­siä voi ol­la niin pal­jon, et­tä on eh­kä ajan haas­kaus­ta et­siä ja vaa­tia nii­hin vas­tauk­sia Ju­ma­lal­ta­kaan. Yl­peys, kun vaih­tuu nöy­ryy­teen, jo ilo kas­voil­le näyt­täy­tyy.

”Moo­ses piti pa­rem­pa­na kär­siä yh­des­sä Ju­ma­lan kan­san kans­sa, kuin saa­da syn­nis­tä het­kel­lis­tä nau­tin­toa. Hän piti Kris­tuk­sen pilk­kaa suu­rem­pa­na rik­kau­te­na kuin Egyp­tin aar­tei­ta, sil­lä hän kään­ti kat­seen­sa pal­kin­toa koh­ti.” (Hebr 11:25-26).

Ajas­sam­me on tar­jol­la pal­jon mei­tä or­juut­ta­via asi­oi­ta. It­sel­lä­ni­kin oli­si on­gel­mia vaik­ka muil­le ja­kaa il­man Jee­sus­ta. Hän an­taa voi­man vas­tus­taa syn­tiä. Jee­sus tuo va­pau­den. Hän myös an­taa puh­taan sy­dä­men. ”Nöy­rät Hän kau­nis­taa pe­las­tuk­sel­la.” (Ps 149:4).

”Päi­vä vain ja het­ki ker­ral­lan­sa, sii­tä loh­du­tuk­sen ai­na saa”, voi­vat jot­kut hy­räil­lä. En­nen van­haan ih­mi­set lau­loi­vat töit­ten­sä lo­mas­sa. Vir­ret kai­kui­vat as­ka­rei­ta teh­des­sä. Iän kart­tu­es­sa ja sai­rauk­sien koh­da­tes­sa, ru­kouk­ses­ta ja Raa­ma­tus­ta on tul­lut en­tis­tä rak­kaam­pi tapa elää ja sel­viy­tyä. Jee­sus tuo tar­koi­tuk­sen myös yk­si­näi­sen ih­mi­sen päi­viin.

On ole­mas­sa mah­ta­va tur­va­paik­ka, evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma Syn­tien So­vit­ta­jas­ta. Tar­jol­la..., vaan toi­vot­ta­vas­ti ei si­nul­lek­kaan taak­ka­na !

Voi­maa kai­kil­le tu­le­vaan ke­sään.

Mar­ja-Riit­ta Vie­rik­ko