Kyy­ne­leet vir­taa­vat sil­mis­tä­ni,

kun ajat­te­len elä­mää­ni.

Elä­män vir­ta al­kaa hei­ken­tyä.

Vesi vir­ras­sa on vä­his­sä.

Se kui­vuu pois.

Se on kot­ka, joka len­te­lee kor­ke­al­la.

Se kat­se­lee, kun kesä on pian vai­pu­nut

syk­syn rus­ka­pa­ra­tii­siin.

Mi­nun, pie­nen po­jan elä­mä tii­ma­la­sis­sa

al­kaa ol­la vä­his­sä.

Al­kaa ol­la hiek­ka vä­his­sä,

kos­ka tä­män pie­nen po­jan mat­ka päät­tyy pian.

Kii­tos ra­kas Tai­vaan Isä rak­kau­des­ta­si,

kun olet kan­ta­nut mi­nua kuin lin­tu­e­mo

poi­kas­tan­sa sii­pien­sä suo­jas­sa.

Toi­vo Hau­ta­vii­ta