Jos­kus tun­tuu kum­mal­li­sel­ta, mi­ten pit­käk­si ai­kaa jo­kin pie­ni asia voi jää­dä vai­vaa­maan. Saa­tam­me muis­tel­la vie­lä vuo­sien­kin jäl­keen yk­sit­täis­tä huo­li­mat­to­mas­ti sa­not­tua lau­set­ta, epä­on­nis­tu­nut­ta päi­vää töis­sä tai tur­haa rii­taa lä­hei­sen kans­sa.

Muut ovat eh­kä unoh­ta­neet koko asi­an jo ajat sit­ten, mut­ta me it­se pa­laam­me sii­hen yhä uu­del­leen. Mik­si sa­noin noin? Mik­si tein niin? Oli­sin voi­nut toi­mia toi­sin.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­suk­sen luo tuo­daan nai­nen, joka on jää­nyt kiin­ni avi­o­ri­kok­ses­ta. Hän sei­soo ih­mis­jou­kon kes­kel­lä ti­lan­tees­sa, jos­ta ei tun­nu ole­van ulos­pää­syä. Kaik­ki tie­tä­vät, mitä on ta­pah­tu­nut. Kaik­ki kat­so­vat hän­tä. Kaik­ki tun­tu­vat tie­tä­vän, mil­lai­nen ih­mi­nen hän on. Har­va meis­tä toki jou­tuu näin kär­jis­tet­tyyn ti­lan­tee­seen. Sil­ti ker­to­muk­ses­sa on jo­tain hy­vin tut­tua. Moni tie­tää, mil­tä tun­tuu, kun jo­kin oma vir­he tai epä­on­nis­tu­mi­nen tun­tuu ole­van kaik­kien näh­tä­vil­lä. Jos­kus, it­se asi­as­sa var­sin usein, suu­rin syyt­tä­jä ei kui­ten­kaan ole ym­pä­ril­lä ole­va ih­mis­jouk­ko, vaan oma mie­li. Vaik­ka muut oli­si­vat jo jat­ka­neet eteen­päin, me saa­tam­me kan­taa van­ho­ja epä­on­nis­tu­mi­sia mu­ka­nam­me vie­lä vuo­sien­kin jäl­keen.

Eh­kä juu­ri sik­si tämä ker­to­mus pu­hut­te­lee­kin yhä. Se ei ker­ro ai­no­as­taan yh­des­tä nai­ses­ta tai yh­des­tä vir­hees­tä, vaan sii­tä, mi­ten hel­pos­ti ih­mi­nen on tai­pu­vai­nen tart­tu­maan juu­ri epä­on­nis­tu­mi­seen, eten­kin sil­loin, kun kyse on it­ses­tä. Täs­sä ti­lan­tees­sa Jee­sus ei kui­ten­kaan tee sitä, mitä moni eh­kä odot­tai­si. Hän ei ryh­dy moit­ti­maan. Hän ei li­sää hä­pe­ää ih­mi­sen kan­net­ta­vak­si. Sen si­jaan hän muis­tut­taa, et­tä jo­kai­sel­la on omat puut­teen­sa ja omat vir­heen­sä. Ja näin yk­si toi­sen­sa jäl­keen syyt­tä­jät läh­te­vät pois. Lo­pul­ta pai­kal­le jää­vät vain Jee­sus ja nai­nen, ja sil­loin Jee­sus sa­noo: ”En tuo­mit­se mi­nä­kään.” Nuo sa­nat­han ei­vät muu­ta men­nei­syyt­tä. Ta­pah­tu­nut ei ka­toa mi­hin­kään. Sa­nat muut­ta­vat kui­ten­kin jo­ta­kin olen­nais­ta tu­le­vai­suu­des­ta. Ne ker­to­vat, et­tei ih­mis­tä voi tii­vis­tää yh­teen vir­hee­seen, epä­on­nis­tu­mi­seen tai huo­noon pää­tök­seen.

Olem­me ai­na enem­män kuin ne huo­noim­mat het­kem­me. Tä­män ym­mär­räm­me­kin yleen­sä var­sin hy­vin sil­loin, kun kyse on ys­tä­väs­tä tai lä­hei­ses­tä. Tois­ten koh­dal­la osaam­me usein ol­la ar­mol­li­sia. Loh­du­tam­me ja muis­tu­tam­me, et­tä elä­mä jat­kuu. It­sel­lem­me olem­me yleen­sä pal­jon an­ka­ram­pia. Sil­ti tämä sama aja­tus kos­kee myös mei­tä it­se­äm­me. Ar­mah­ta­mi­nen ei tar­koi­ta sitä, et­tä vä­hät­te­li­sim­me omia vir­hei­täm­me tai nii­den seu­rauk­sia. Se tar­koit­taa sitä, et­tä näis­tä vir­heis­tä voi op­pia, an­teek­si voi pyy­tää ja eteen­päin voi jat­kaa.

Sik­si ke­ho­tus ar­mah­taa ei eh­kä kos­ke­kaan vain mui­ta ih­mi­siä. Se saat­taa kos­kea myös mei­tä it­se­äm­me.

An­ni Aho­la