Ky­sy­mys on täy­sin spe­ku­la­tii­vi­nen, mut­ta sil­ti se voi py­säyt­tää miet­ti­mään.

Neu­ro­kir­jon eli esi­mer­kik­si ADHD:n ja au­tis­min di­ag­noo­sien mää­rä on ol­lut nou­sus­sa yli vuo­si­kym­me­nen ajan.

Oi­reet ei­vät ole yleis­ty­neet vä­es­tös­sä, vaan to­den­nä­köi­ses­ti tie­toi­suus ja avun hank­ki­mi­nen ovat li­sään­ty­neet (Lundst­röm ym. 2015). Di­ag­noo­si voi tun­tua mo­nes­ta lei­maa­val­ta, ja sil­tä, et­tä on jo­ten­kin ”huo­nom­pi kuin muut”.

Ot­si­kon ky­sy­myk­seen ei tie­ten­kään ole vas­taus­ta. Evan­ke­liu­mit ei­vät ole di­ag­noo­se­ja var­ten. Mut­ta ky­sy­mys voi sil­ti ava­ta uu­den ta­van kat­soa Jee­sus­ta ja sa­mal­la omaa ih­mi­syyt­täm­me. Piir­teet, joi­ta olem­me tot­tu­neet pi­tä­mään vai­kei­na tai eri­koi­si­na, voi­vat­kin ol­la suu­ria vah­vuuk­sia.

Evan­ke­liu­meis­sa Jee­sus ei ol­lut so­vin­nai­nen hah­mo. Hän ei vas­tan­nut ky­sy­myk­siin niin kuin ih­mi­set odot­ti­vat. Hän ve­täy­tyi usein yk­si­näi­syy­teen, vaik­ka vä­ki­jou­kot et­si­vät hän­tä. Hän pu­hui ver­tauk­sin, joi­ta edes hä­nen lä­him­mät ope­tus­lap­sen­sa ei­vät ai­na ym­mär­tä­neet. Hän myös sa­noi vai­kei­ta asi­oi­ta suo­raan, rik­koi so­si­aa­li­sia nor­me­ja ja toi­mi toi­sin kuin ym­pä­ris­tö oli­si pi­tä­nyt so­pi­va­na. Täl­lai­nen käyt­täy­ty­mi­nen voi kuu­los­taa hy­vin­kin tu­tul­ta niis­tä ih­mi­sis­tä, joil­la on neu­ro­kir­jon piir­tei­tä. Sil­ti juu­ri täl­lais­ten piir­tei­den kaut­ta Jee­sus opet­ti, näyt­ti rak­kaut­ta, myö­tä­tun­toa ja oi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Kun Jee­sus kaa­toi ra­han­vaih­ta­jien pöy­dät temp­pe­lis­sä (Matt. 21:12–13) tai nuh­te­li fa­ri­seuk­sia (Matt. 23), hän teki sen sy­väs­tä oi­keu­den­tun­nos­ta. Kun hän kes­kus­te­li sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen kans­sa (Joh. 4) tai esi­mer­kik­si ”mää­rit­te­li uu­del­leen per­he­si­teet” (Matt. 12:46–50), hän rik­koi nor­me­ja, mut­ta ava­si sa­mal­la uu­sia nä­ky­miä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Nämä kaik­ki ker­to­vat ih­mi­ses­tä, joka ei ol­lut ai­na help­po, mut­ta joka eli us­kol­li­ses­ti omal­la ta­val­laan. Ne ker­to­vat myös sii­tä, et­tä piir­teet, joi­ta tä­nään saa­tam­me yh­dis­tää neu­ro­kir­jon ko­ke­muk­siin (esi­mer­kik­si ve­täy­ty­mi­sen tar­ve, suo­ra­su­kai­suus, vah­va oi­keu­den­tun­to, eri­koi­nen tapa aja­tel­la tai il­mais­ta it­se­ään) ei­vät ole puut­tei­ta. Ne voi­vat ol­la voi­maa. Ne voi­vat ol­la ta­po­ja näh­dä toi­sin ja toi­mia toi­sin.

Sik­si ky­sy­mys oli­ko Jee­sus neu­ro­kir­jol­la, §+ ei ole niin­kään yri­tys liit­tää hän­tä di­ag­noo­siin. Se on tapa huo­ma­ta, et­tä mo­net piir­teet, joi­ta maa­il­ma hel­pos­ti pi­tää ou­toi­na tai vai­kei­na, ovat myös lah­jo­ja. Ve­täy­ty­mi­nen voi ol­la voi­man läh­de. Suo­ra­su­kai­suus voi pal­jas­taa to­tuu­den, jota muut vält­te­le­vät. Vah­va oi­keu­den­tun­to voi puo­lus­taa heik­ko­ja. Ja toi­sen­lai­nen ajat­te­lu voi ava­ta uu­den tien.

Eh­kä mei­dän ei tar­vit­se tie­tää, mil­tä Jee­suk­sen her­mo­ra­ken­ne näyt­täi­si ny­ky­päi­vän di­ag­noo­si­jär­jes­tel­mis­sä. Riit­tää, et­tä nä­em­me hä­nen ih­mi­syy­des­sään sen, et­tä eri­lai­set piir­teet voi­vat kan­taa ja muut­taa maa­il­maa. Ja eh­kä se an­taa meil­le roh­kai­sun. Kos­ka se, mikä te­kee mei­dät eri­lai­sik­si, voi ol­la juu­ri se, mikä te­kee meis­tä vah­vo­ja.

Jen­ni­ka Han­nu­saa­ri